171.

Ei nukuta. Ei nukuta. Ei nukuta.

Pitäisi jo nukkua
kun huomenna
täytyisi jaksaa.

Haluaisin, muttei vaan nukuta.

Arvosanat kursseista
ovat 5-5-4-5.

(Jotenkin silti takaraivossa
nakertaa pieni tyytymättömyys.
Vaikkei siinä edes ole järkeä,
ei se tuosta oikein paremmin
voisi enää mennä.. Typerää.)

Ajatus ei oikein kulje.
Eikä mikään muukaan.

Voisipa jo nukahtaa.

170.

TUSKAA

tUsKaA

tuskaa

TuSkAa


"Mä niin lopetan opinnot.
Ei tällasta voi jaksaa!"

..ja kas kummaa keväälle vaikuttaisi
valikoituvan vielä enemmän pisteitä.

Miksi mä en opi?

Tässähän palaa lopppuun.

Ja samalla saa pelätä onko omalla aineella
tulevaisuutta, onko tulevaisuudessa enää 
yhtään valinnanvaraa tai vaihtelua kursseissa,
saanko opiskella alaani maisteriksi asti, saavatko
nykyiset professorini pitää työpaikkansa, pysyykö
eräs hengissä, tai että pysynkö minä hengissä.

Mutta ei saa eikä pidä valittaa.

Pitää jaksaa.

169.

Sitä voisi vaan luovuttaa.

Raajat on tunnottomat,
enkä pysty kääntämään päätä.

Tärisyttää, heikottaa, oksettaa,
enkä kykene keskittymään.

Jos jo nyt on tällainen olo,
niin entä huomenna sitten?

Voisin lentää tuulen mukana;

olla riepoteltavana ja vaan revetä,
hajota kappaleiksi.

Mä en ala.

168.

Mä haluan jotain muutosta mun elämään.



Kurssikaveri kertoi metsästäneensä minulle
vegaanisia suklaarusinoita joululahjaksi - unessaan.



"Sä oot niin laiha. Mä melkeen halaan vaan
iteäni kun sä oot niin pieni."



Mua ei enää stressaa koulujutut. Olo on enemmänkin
tunnoton, turtunut. Mua ei enää kiinnosta miten tentit menee,
kunhan ne vaan menee. Pois, niin ettei tarvitsisi uusia.



Klinikalla kyseltiin onko ollut psykoottisia/
dissosiatiivisia oireita. Sanoin ettei.



(Koska kukaan ei ole vielä kysynyt että mitä hittoa mä selitän.
En mä aina muista onko joku tapahtunut unessa vai oikeasti,
mutta niin kauan kun mä oon hiljaa niin kukaan ei tiedä.
Ei musta tarvitse olla huolissaan, ei. Ainakaan vielä.)



Parin kuukauden intensiivijakson jälkeen
asiakkuuteni lopetetaan.



Parin viikon päästä joululoma viimein alkaa.



Enää 41 päivää. Tai 40, riippuen miten laskee.

167.

Yllätystehtävät
voisivat mielestäni olla
niin yllätyksellisiä,
että tekisivät itse
itsensä - -

Tämä alkaa jo kyllästyttää.
Mutta ei, edessäni häämöttää
vaan loputon työmäärä, sekä
kolmen viikon eristäytyminen.

Yllätystehtävä. Pakollinen tehtävä.
Vaativa tehtävä. Vitusti-luettavaa-tehtävä.
Helvetin vaikea tehtävä. En-tajua-tästä-mitään-
tehtävä. Helpompi tehtävä. Tehty tehtävä.
Kiva tehtävä. Tekemätön tehtävä.

Iltaisin makaan kattoa tuijottaen,
aamuisin nousen väkisin ylös.

- - toisivat edes
viinipullon mukanaan!

Mahdoton tehtävä?

166.

Otin kuvan itsestäni.

Täytyi juosta peilille
ja varmistaa, etten minä
näytä tuolle.

Palasin peilin ääreen
vielä muutamasti
vain hämmentyäkseni;

näytin
joka
kerta
erilaiselta.

Laitoin koulutyöt pois,
aloin värittää ja totesin,
että laatikko on tyhjä.

Ja sen, että enää 56 päivää.

Ja sen,
että.. mitä?

En jaksa odottaa, että
nämä muutamat kriittiset viikot
ovat vihdoin kuluneet.

Sitten koittaa vapaus - - -

165.

Kuukautta vajaa neljä vuotta.

Aika hurjaa jos oikein ajattelee -
olen ollut vasta kuudentoista
kun Me ensi kerran tavattiin.

Vasta täyttänyt, kai..
Vai aikaisemmin jo?

Ei näitä voi muistaa.

Mutta muistat kyllä, että Sinun
tulee viedä minut "juottolaan"
kun merkkipäiväni koittaa.

Muistat monia asioita.

Olet myös pitänyt lupauksesi:
saan puhua miten vaan
(käyttää äidinkieltäni)
ja näyttää miltä vaan.

Saan olla oma itseni.

Toki olen silti eksyksissä
ja epävarma,
mutta ainakin voin olla
sitä vähän turvallisemmin.

Bussin ovessa sen sijaan on oksennusta.

164.

Pää lyö tyhjää.

Niin tyhjää, että luennolla
professorin ääni kaikui
korvasta toiseen, puolelta
toiselle, edestakaisin.

Väsymys on kova, tuntuu
kuin kirjaimet hyppisi silmille.

Mutta eilen ostin itselleni
supermegajättitärkeän
.pdf-tiedoston!

Enää 64 päivää.
 
Kyllä mä kestän.

163.

Kauris kysyi
tunnenko vielä olevani
masentunut.

Vastasin kieltävästi, mutta
näin alle viikkoa myöhemmin
en ole enää täysin varma.

Vakaa en ainakaan ole,
mutten ajatellut olevani
enää masentunut - -

Jostain silti kumpuaa
tämä silmitön viha.

Ärsyyntyminen, vitutus,
silmitön raivo - ja vieläpä
ilman syytä. Ja väsymys.

Tämä vihaisuus väsyttää,
se on aiemminkin huomattu,
mutten saa tunteitani kuriin.

- - -

Tunteideni (vai sittenkin tunteitteni?)
sekavuus on äärimmäisen turhauttavaa.

Koen olevani niin kovin yksin,
mutten toisaalta apuakaan kaipaa.

Eihän tässä mitään ongelmaa ole.

162.

En mä tiedä miten
kirjoittaa naseva
kolumni.

En halua, eikä
kiinnosta.

Keskityn ennemmin
Pokémoniin, tai vaikka
vaan tämän teen juomiseen.

- - -

Klinikalta soitettiin.

Nyt tämä hoito kai sitten loppuu,
kun ei ole kuulemma tarvetta seurata
lääkkeen vähentämistä, tai auttaa
sen tuomissa sivuoireissa.

Ei niin että puhumassa
tahtoisinkaan käydä - lääkäri
oli jälleen vaihtunut, eikä
minulle tietenkään oltu
asiasta informoitu.

Kyllästyttää.

(Samalla pelottaa jos en enää
saakaan tarvittavia mistään.)

- - -

Mikä ihme on tämä levoton olo?

161.

- Oppimispäiväkirjan kooste
- Neljän sivun essee
- Neljä sivua käännettävää
- Pieni päiväkirjamerkintä
- Kaksi novellia
- Yksi romaani
- Kolumni tai pakina

(Näistä tasan yksi suomeksi.)

Lisäksi useampi työvuoro,
yksi keikka, ja päivän pituinen reissu.
Tahtoisin myös sienestää.

(Saletisti unohdin jotain.)

Aikaa on viikko.
Pää räjähtää.

(Onneksi on vuohipeli. Ja kissat.)

160.

Tänään on ollut rauhallisempaa;
mansikoita, kurkkua ja hunajateetä.

Kirjastokäynti, uuden musiikin löytämistä,
kävelyä, nostalgiafiilistelyä, sekä siivousta.

Kouluhommia olisi pitänyt tehdä,
mutta mitäpä minä koskaan aikaiseksi saisin.

Pää lyö tyhjää, mutten ainakaan ole
yhtä ahdistunut kuin eilen.

(Kohta uuteen nousuun)

159.

Tulkitsen sen,
ettei minun herkkujani
ole säästelty siten, ettei
minun mieliteoillani ole väliä.

Ei ole väliä, vaikka minä olen
ruuan maksanut, ei ole väliä vaikka
olisin noita rasvalastuja nytten tahtonut --

Niistähän lihoo, ja minä
olen I S O

Ei väliä vaikka tilasinkin
S-kokoisen mekon

Ei väliä, vaikka mahdunkin
isän teini-iän housuihin..

Millään ei ole väliä, sillä
implikaationa on, ettei minun tulisi
syödä tuollaista paskaa - varsinkaan
vihannespizzan ja herkkufoccacian jälkeen.

Tahtoisin huomauttaa tästä,
mutta silloin olisin ahne --

ei mikään herkkujen määrä riitä minulle.

Miksi olen näin hankala?

(Ja miksei sitä oteta huomioon?)

Sä naurat,

mä voisin juoda lasillisen.

158.

Se on sitä kun ahdistaa,
eikä saa mitään järkevää aikaiseksi.

Sormenpäät näppäilystä kipeät,
mutta paperilla vain tyhjää.

Eilen oli verta hikeä kyyneliä -
eli aika normaali työpäivä.

Avasin tölkin jos toisenkin, enkä
ajatellut nytkään vastustaa. Pleikkarin
ohjain istuu kovin kutsuvana tässä vieressä,
ja se onkin mieluisampaa seuraa kuin essee olisi.

Ei musta ole opintoihin
tai vähän alkaa tuntua siltä.

Muut kyllä saavat aikaiseksi,
minä vaan nysvään.

Plääh.

157.

mä kuuntelen ekstaasinappia
ja elokuvaa; iloista pientä pilleriä

pehmeät melodiat
ja hailakat värit
täyttävät pääni

nyt on inspiroitunut olo,
mut enhän mä silti saa tota
leikkihakemusta tehtyä

- - ja jos sitä kirjoittaisinkaan,
paistaisi oloni kyllä läpi - -

seuraavaksi metsässä polkat,
ja niin jo tanssii housuni kuviotkin

huomenna matkustan islantiin
lähtemättä helsingistä

- - -

tiedättekö sen olon kun vaan...
uppoutuu - koko ympäröivään maailmaan

tavallaan heiluu tuulen mukana,
vaikkei liiku paikaltaan

huojuu, ja välillä tuntuu
kuin istuisi omassa sylissä

tai tanssisi paljain jaloin pellolla,
vaikkei edelleenkään ole liikkunut mihinkään

ehkä ette

- - -

.

- - -

inspiration by pomegranate-lime
and raspberry-cranberry

thank you

156.

Ahdistus vaihtui höpöön oloon.

Uppoudun näytelmään,
taustalla kuuluu tähtipölyä.

Lisää teetä, lisää lisää !

Hysteeristä itkua kesti liian kauan,
vaikkei sillä varsinaista syytä ollutkaan

- ahdistus kun on aika huono,
sillä voi kuitata kaiken.

Tai ainakin muut luulee niin.

Tahdon nukkua nukkua nukkua,
hukkua untuviin ja uniin.

Juosta sateenkaaripellossa,
nauraa aamukasteen aaltoillessa.

Sen sijaan ostin mansikoita.

Niin, ja keitin teetä.

--

Nyt tätä voi seurata myös
kautta!

155.

Pitäisi kirjoittaa kultaisesta vasikasta,
antaa palautetta kurssitoverin tiivistelmästä,
lukea näytelmä ja kirjoittaa luentopäiväkirjaa.

Pitäisi olla sosiaalinen, nukkua enemmän,
syödä paremmin, liikkua enemmän ja olla hyvä.

Ja pitäisi myös käydä töissä, olla ihananpirtsakka
asiakaspalvelija, vaikka välillä sitä tahtoisi heittää
kirveen asiakkaan otsaan. Tai vaan sulkea paikka ja
lähteä kotiin nukkumaan. Mutta ei se vaan käy.

Koska minä olen kunnollinen tunnollinen ahkera,
en koskaan väsy, ja olen aina valmiina. En ikinä syö
epäterveellisesti, olen sopivan urheilullisen näköinen,
supersosiaalinen ja aina niin täydellisen lahjakas muutenkin!

Eikun.

Oikeasti itken välillä.

En kovin usein, mutta kuitenkin.

Nukun 3-5 tuntia yössä,
ja olen aina väärässä päivässä
- joskus jopa viikossa.

Stressaan kamalasti, enkä osaa
hallita sitä tai mitään muutakaan.

Käytän ajan asioiden välttelemiseen,
ahdistun ja soimaan itseäni lisää.

Siitä tietää että syksy on tullut.

(Ja teestä!)

154.

Anteeksi liian pitkäksi
venyneestä tauosta.

Ajatukset ovat kyllä pyörineet
blogin ympärillä paljonkin, mutta
joka kerta kun koitan kirjoittaa, en
saakaan ajatuksiani kasaan tekstiksi.

Haluan koittaa kirjoittaa vielä,
vaikka vauhtiin pääseminen ehkä
jonkin aikaa voi viedäkin.

Miten siellä menee?

Ja anteeksi myös epätyypillisen
selkeästä tekstistä. Tyylin palautteluun
mennee vielä jonkin aikaa.

153.

Kuin huomaamatta
on masennus jälleen
saanut minusta
kuristusotteen.

En ymmärrä tätä lainkaan,
mutta olen taas niin huono,
laiska, saamaton ja epätäydellinen.

En tiedä olenko kenties
itse aiheuttanut tämän -
vaadin itseltäni parasta,
eikä sekään koskaan riitä.

Mutta eipä ainakaan kommentit kuten
"Mitä varten sinä opiskelet pääainettasi?
Eihän sitä tarvitse mihinkään!"
helpota oloani.

Tahtoisin vaan olla sekaisin,
vailla vastuuta ja velvollisuuksia.

Sekaisin tosin taidan olla jo valmiiksi.

En aina muista mikä on unta ja mikä totta.

152.

Ulkona tuoksuu kesä -
sellainen tietty makeus,
ja kuumuus tietenkin.

Tanssahtelen kevyin askelin kotiin
seitsemännen elementin tahtiin.

Leveämpi hymy kuin aikoihin,
ei velvollisuuksia,
ystävät matkalla meille
ja paras juttu on vielä kertomatta --

Huomisesta lähtien alkaa tämän
kevään ja kesän odotetuin juttu!

Aion eristäytyä. Viikoksi. Saareen.

Kunhan vaan lääkäri ensin soittaisi,
niin olisin vihdoin viimein vapaa..

Kohta !

151.

Hidasta, nopeaa,
ihanaa, kamalaa

- kaikki on niin sekavaa,
kun mielialat ja vireystaso
heittelee nopeammin kuin..
En edes tiedä.

Toteutan hetken mielijohteita,
niin hyvässä kuin pahassa.

Lääkitystä on alettu purkaa
ja terapiakin kai on nyt loppu.

Ei edes haittaa,
vaikka toisaalta tämä
pärjääminen huolestuttaa
luvattoman paljon.

(Milloin romahdan?)

150.

Kahvikuppi, toinen, kolmas.
Tai mitä hittoa - antakaa vaan
koko pannullinen!

Enemmän, enemmän, enemmän.

Neljän seinän sisällä makaaminen
alkaa jo kyllästyttää - -

Tahdon ulos. Hyppiä, juosta,
bongailla lintuja ja hengittää kevättä.

Vielä vähän sitä kahvia.

Ja seuraa, kiitos. Vaikka kyllähän
kissat kiehnäävät, ja Sinäkin olet.

Taisin nähdä ihmisiä viimeksi pääsiäisenä.

149.

Se on se tunne,

kun ahdistaa niin paljon,
ettei voi kuin enää nauraa,
kun ei oikeastaan tunnu
yhtikäs miltään.

Se on se hetki,

kun on luovuttanut
ennen kuin itse koetus
on edes ollut käsillä.

Se on se maku,

kun mehu maistuu enää
sitruunalta, koska vahingossa
lorautin siihen sitä liikaa.

Elämä on hapanta.

Eikä voi kuin nauraa,
kun töissä puhutaan
silmät innosta kiiluen
jättiroboteista, ja siitä,
että onhan kaikilla hyvä.

- - -

Taisin karata kesälaitumelle
liian aikaisin. Huomisesta ei
tule mitään, mutta minä en
jaksa enää välittää. Hah.

148.

Eilen kirjoitettua:

Menneisyyden lonkerot
kietoutuvat kaulani ympärille.

Ahdistaa, kuristaa,
henki ei kulje.

Miksi se seuraa tänne,
tulevaan?

Se myrkyttää elämäni
ja tekisi mieli vaan luovuttaa.

Huutoa, pelkoa,
vihaa, ahdistusta.

Aamulla herään lääketokkurassa.
Puhe sammaltaa, huimaa.

Mutta ainakaan ei satu.

147.

Meidän keittiön katossa
kasvaa puu

Ja mun sisällä kiehuu
mansikkavesi.

Mä en edes tiedä
mitä tahdon sanoa,

Paitsi että mä taidan
vähän leijua,

Ja että mun päässä
on sumuista.

.että silleeN

146.

Punaviiniä muovihupulla
ja kevyttä elektropoppia.

Karjalanpiirakoita oikealla ruiskuorella
ja tärkeää aikaa hyvän ystävän kanssa.

Kissoja,
enemmän kuin
mitä itselläni on.

Vichyä ja lisää viiniä - ja vau!

Nauroin, kierin, nautin --

Enkä muista milloin oli viimeksi
tällainen olo. Että elän ja oikeasti
olen olemassa; Tietenkin olen sitä
aina. Mutta ikään kuin... Niin.

En osaa selittää ja nää
syntikka-aallot vie mut
jonnekin, mitä en ole
aiemmin tuntenut.

Ei me mitään elokuvaa Lucyn kanssa
katsottu. Vähän animea ja paljon musiikkia.
Ja Skip-Boa - sitä ei saa unohtaa!

Oikeastaan kaikki on aika hyvin nyt,
vaikka vastoinkäymisiä on liikaakin.

Nyt tanssin.

145.

"Olet laihtunut, aika paljonkin"

Sekä Lucy että Untuva
olivat sitä mieltä,
myös eräs toinen.

Mutta en minä sitä näe.

Eilinen oli pahin päivä aikoihin.
Tunsin oloni niin epäpäteväksi
ja osaamattomaksi.

Kaikki tuntui menevän reisille,
enkä minä hallinnut mitään.

Olen epäonnistunut,
ja huono, vaikka opintopisteiden
ja positiivisen palautteen määrä
on vain lisäntynyt.

Mutta ei minua masenna.

Minua väsyttää.

144.

Koulutehtävät aiheuttaa
ahdistusta. Ja vähän muukin.

Käperryn itkien keittiön nurkkaan,
ja kysyt ihmetellen: "Mikä on?"

Eikä tätä saa ymmärtää väärin;
en vaihtaisi mitään pois.

Välillä vaan tuntuu, ettei voimat
enää riitä - että minä en enää riitä.

Olen huono, arvoton
Kaikki tuntuu niin hankalalta.

Kohta se on ohi, kohta se on ohi...

143.

Tiedättekö sen tunteen
kun ahdistaa niin
että huimaa?

Olo on painoton,
vaikkakin raskas,
ja keho on kylmä.

Henki salpautuu, ohimoilla
jyskyttää, eikä tunne raajojaan.

Korvissa humisee.

Itkettää, mutta kyyneleitä ei tule
- ei ne uskalla tulla. Aivot huutaa "Pakene,
pakene!", mutta keho ei tottele.

Vaan lamaantuu.

Minä tiedän.

Kenties hieman liiankin hyvin.

142.

Kylmyys, nuha, väsymys.

Ei väliä.

Liian vähän aikaa kaikkeen.

Ei väliä.

Ajan itseni pian piippuun.

Ei väliä?

Mutta toisaalta näin on
aika hyvä. Ja toisaalta olen
aikaansaanut paljon.

Olen ihan tyytyväinen.

141.

Päässä jyskyttää eilisen
epätodellinen olo.

Tuntui kuin olisin samanaikaisesti
uponnut ja lähtenyt leijumaan,
ollut raskas mutta äärimmäisen kevyt,
ollut sekä tunnoton että kaiken tunteva.

Aivan kuin olisin
aikamatkannut --

Elin muistojani uudestaan,
tällä kertaa uusin valinnoin.

En suostunutkaan tuntemattoman
halattavaksi, vaan ryskytin kiinni
mennyttä sairaalan ovea ja huusin.

Ahdisti, sydän löi epätahtia,
ja hämmensi niin kovasti.

Yhtäkkiä olikin lakkiaispäivä,
vaikka juuri hetkeä aiemmin olin
vielä yläasteella. Musiikki soi
korvissani niin kovaa, että näkökin
alkoi sumentua.

Kaikki ympärilläni pyöri, ajatukset
kulkivat liian nopeaa, oksetti.

Sitten kissa. Oma sänky. Sinä.

Todellisuus.

Mitä tapahtui?

140.

Tekemäni UMK-tärppilista
aiheuttaa vahvoja viboja ja
tahtoo tanssittaa.

Kupliva into pulppuaa sisälläni,
enkä millään malttaisi odottaa
m i t ä ä n !

Pian on mahdollisuus tanssia,
ja hetkeksi unohtua rytmiin.

Mutta ensin
velvollisuudet
kutsuvat.

Tuu jo viikonloppu!

- * - * - * - * -

Näin post scriptumina, tyylistä
jälleen poiketen: pian tulee 150. postaus
- haluatteko jotain spesiaalia?

139.

Energiaa tuntui olevan
vaikka muille jakaa.

Nyt vaan nukuttaa.

Ja väsyttää.

Mutta ehkä huomenna
taas jaksaa. Tai en tiedä.

Josko vaan ottaisin
hetken taukoa kaikesta.

Voisi tehdä hyvää.

Ja tee.

138.

Saatoin saada töitä.
Tai siis. Kun.

"En enää ikinä soita kellekään
muulle jos tarvitsen tuuraajaa!"

&

"Mulla saattais aueta pian 10-20h/vko
paikka. Olisitko kiinnostunut?"

Soitin äidille. Isälle. Sinulle.

Hymyilin koko kotimatkan,
kuten aurinkokin.

Edellisen työpaikan traumat
alkavat hiljalleen haaleta; kenties
en olekaan täyspaska, kuten silloin
väitettiin. ( Tai en minä tiedä -- )

Mutta kuka oikeasti voi pitää
minua hyvänä vain viidentoista
tunnin perusteella?

Hämmentää.

137.

Sade ja tuuli valuu
kyyneleinä poskille,
vaikkei edes ole suru.

Rinnassakin myrskyää;

Pistää, ja meinasi ensimmäistä
kertaa aikoihin iskeä paniikki
kun bussi luisui minne sattui.

Silti klinikalla vakuutan,
että kaikki on hyvin.

En minä niitä enää tarvitse,
vaikka itsekin luisun minne lie.

Olo on hieman outo.

Olen ikään kuin rajalla,
jonkinlaisessa murroskohdassa.

Enkä tiedä mitä odottaa.

136.

Lääkkeet meni vaihtoon.
Tai no, puoliksi.

Lääkäri soitti tunteja myöhässä,
enkä osannut vastata mihinkään.

Turhauttaa.

Tänään meni paljon kahvia,
jota enemmän vain vettä.

Mutta tehtävät sain tehtyä
lähestulkoon ahdistumatta.

Kimble, Ihana "mössö" ja
makkarasalaatti ovat parasta
nauruterapiaa! Ja Kauris.

- -

Näin Post Scriptumina,
tyylistä poiketen: teitä on
jo kovin monta - kiitos ♥

135.

Lääkäri ei tiennyt mistä
huimaus johtuu.

Hemoglobiini ja sydänfilmi
olivat normaalit, verenpaine
tosin alhainen..

En minä tiedä, kaikki
on kovin sekavaa.

En jaksa. Uuvuttaa.
Kroppa hajoaa käsiin.

Niin ja huimaa.

134.

Herään aamulla:
98/65.

Koitan uudestaan:
99/67.

Minulla on kylmä,
väsyttää ja heikottaa.

116/75. 107/75.

En minä mitään
näistä tajua.





Muuta kuin että
on paha olla.

133.

Kukaan ei tiedä, mikä
minua vaivaa.

Huomenna saan
verenpainemittarin.

Pitää seurata
tilannetta.

Ehkä lääkäri sitten,
mahdollisesti, osaa sanoa
miksi kaikki pyörii.

--

Eilen luin kielilehden
artikkeleita.

Mieli teki hihkua. Ja itkeä.
Nauroin siinä sivussa.

Olin innoissani ja
onnessani:

tätä minä rakastan!

Taisinpa lähettää muutaman
tekstiviestin liikaa.

"Hypomania päällä?"

132.

Väsynyt, mutta onnellinen
kylmissäni villapaidassa.

Motivaatio on Auringon kokoinen!

Migreeni yrittää puskea päälle,
mutta vielä pitäisi kirjoittaa.

Ihmiset tuntuivat hieman vierailta,
vaikka samoja ne edelleen ovat.

En osaa tiivistää ajatuksiani.

131.

Tänään oli kai
ihan hyvä päivä.

Uninen.

"Ihana pieni kulta",
sanoit. Upposin.

Nukahdin.

Oli lämmin, enkä
halunnut nousta.

Tänään en jaksa välittää asioista,
jotka minussa on vikana.

Sain vitosen
ja palkkaa.

Hyvää yötä.

130.

Kahvi ja musiikki
saavat minut leijumaan
ympäri huonetta.

Pompin, nauran, nostan käteni kattoa kohti.

Oikeasti pitäisi kirjoittaa essee,
vaikkei koulu ole edes alkanut vielä.

Pitäisi kirjoittaa miksi haluan
kouluttautua ammattiin X, ja
mikä voisi olla esteenä sille.

Aihe tuntuu naurettavan simppeliltä,
mutta MUN AIVOT ON PUMPULIA!

En mä voi keskittyä, on liian
kiire hihittäessä -- ! Olo on kevyt.

Haluan tuhlailemaan.

129.

Aurinko piirtää mosaiikin bussin
ikkunaan, ja minä hymyilen.

Hymyilen, vaikka eilen veri vuosi
vuolaana. Vaikka kaikkialle särkee.
Vaikka yöllä melkein oksensin ja
pyörryin kun huimasi niin.

Silti olo on jotenkin raskas,
enkä ymmärrä tätä ollenkaan.

Vaikka pääsin kaikille kursseille,
joille tahdoin. Vaikka minulla on
töitä. Ja vaikka minulla on Sinut,
kissat ja muut.

Jokin silti huolettaa.

128.

Ahdistus on hyvä katkaista
tuntien kävelylenkillä.

Jotenkin kaikki tuntuu niin kaoottiselta,
vaikka mitään ei edes tapahdu.

Kaipa sekin vaikuttaa, kun joka ilta saa
notkua seiniä pitkin, ettei kaatuisi.

Tai pyörtyisi --

Huimaa
Oksettaa

Sydän heittää volttia.

Huomenna hurja määrä eri kokeita,
EKG mukaanlukien - sitten töihin.

Tätä tää on.

127.

Jo yksi kuohuviinilasi
nousee päähän.

Töissä meni pitkästä aikaa
oikein leppoisasti - melkein
kuin ei edes olisi töissä!

Vuosi vaihtui Sinun kainalossa
kahden pörrökissan välissä.

Ei paha, ei ollenkaan.

Olisin tosin halunnut vielä
punaviiniä.

Mutta Gurren Lagann jatkuu --