212.

Pyrin syömään aamiaiseksi
tuorepuuroa siemenillä joka aamu
(tänään tosin ahdisti liikaa)

Pyrin käymään ulkoilemassa
edes pari kertaa viikossa
(aina en kykene, mutta yritän)

Pyrin saamaan tarpeeksi unta
(käytännössä määrä kuitenkin vaihtelee
kolmen ja yhdentoista tunnin välillä)

Hakeuduin takaisin hoidon piiriin
ja huomenna olisi taas tapaaminen

Lopetin työt

- - -

Vaikka teen asioita
oman hyvinvointini eteen,
tuntuu että olo vain pahenee.

Koti ei ole koti
Täällä ei ole hyvä
Kukaan ei voi hyvin

- - -

Entä jos oikeasti vaan muuttaisit?

Mä en voi elää paikassa,
jossa mun ei anneta nukkua
öitäni rauhassa. Enkä sellaisessa,
jossa paiskotaan ovia ja ollaan
jatkuvasti räjähdysalttiina.

Entä jos oikeasti vaan muuttaisit?

Tai minä.

211.

Yliopisto, Iso Pyörä ja
Suomen hallitus
kusee.

Viisi päivää luentojen alkuun,
mutta ei yhtäkään kurssia
jolle osallistua.

Prima. Helvetes prima alltså.

Opintojen lopettaminen
houkuttelee enemmän kuin koskaan,
vaikken vaihtaisi pääainettani
mistään hinnasta.



Tähän päälle Sinun ongelmat,
minun ongelmat, muut muutokset
opintoihin sekä tukiin liittyen
niin jo on soppa valmiina.



Eikä siinä vielä kaikki,
mutta ei siitä sen enempää - vielä.


Toivon ettette unohda minua kokonaan

208.

Eikö tää olo vois jo mennä ohi?


Haaveilen omasta
telkkarista
sängystä
kirjahyllystä
lipastosta

Ajasta

Kissat mulla on jo
ja sohva

Tiskikonetta unohtamatta




Mitä mä teen
Mitä mä teen
Mitä mä teen

Ei tällaista saa ajatella



En mér líður ekki vel.

198.

Päivä päivältä, hetki hetkeltä
tuntuu yhä enemmän siltä,
ettei musta ole tähän.

Elämä on niin kamalan
hankalaa ja monimutkaista.

Vastoinkäymisiä odottaa
joka nurkan takana, yksinäisyys
ja surullisuus on minussa, eikä
unettomuus päästä otteestaan.

Tulevaisuudessa täytyy tehdä
hurjan isoja päätöksiä.

En tiedä onko musta siihen - - -

Mä voisin vaan
hukkua
pumpuliin

Tai lopettaa kaiken,
kun ei enää jaksaisi

"On ennenkin jaksettu!"



Niinpä niin.

185.

Kevät herää
minussakin pikkuhiljaa.

Sain kakkosen yhdestä kurssista
ja olen tietyllä tapaa jopa tyytyväinen.

Vaikken ihan.

Ensi torstaina on Untuvan
syntymäpäivä, mennään Lucyn kanssa
sinne ja rentoudutaan. Tehdään ruokaa.
Värjäillään hiuksia. You know, the usual.

Mutta sillä päivällä on
minulle suuri merkitys:
ei enää luentoja - enää yksi
essee, (joka on mahdoton).

Vapaus,
melkein.

En jaksaisi enää, vaikka
suurin osa on yhä tekemättä.

On analyysia, tenttiä,
esseetä.. Kurssi-ilmoittautumiset.

Enkä tiedä
niistä mitään.

Stressaa.

En osaa ottaa otetta elämästä.

177.

"Sellasta soittelisin, että pitäisi
tuo huominen aika perua kun
en mä pääse sittenkään..."

Paskanmarjat.

En halua mennä.
En enää mene.

Asiat rullaa liian nopeasti
enkä mä ole valmis siihen.

Tuntuu että multa vaan odotetaan,
että jatkan terapiaa. En jaksa.

En jaksa laittaa sitä
isoa ratasta liikkeelle
koska pelkään
ettei se enää pysähdy.

En jaksa tehdä sitä,
koska en ole varma
pystynkö, voinko tai
haluanko sitoutua.


Haluan miettiä asiaa rauhassa.


Haluan päättää asiakkuuteni.

176.

...antakaa kun jatkan.

- - -

Mä kuuntelen osastomusaa,
bassot täysillä kuinkas muutenkaan.

Ja kesämusaa. Ikävöiden.

Me jo puhuttiinkin tästä, mut ihan tosi;
vois vaan olla mökki ja me ja helvetin
hyvää ruokaa. Ja joku söpö lisko.

 - - -

Ja mä tosissani vaan palan halusta
nolata itseni kirjoittaa oppimillani kielillä.

- - -

Elämä on hankalaa.

Tavallaan rakastan talvea, mutta toisaalta
syksyinen trumpetti houkuttelee muualle.

- - -

Ollapa enemmän tunteja vuorokaudessa.

174.

Taas sitä oppii uutta
niin kulttuurista, kielistä
kuin itsestäänkin.

Saatan päästä opintomatkalle.

Ja olen saattanut oppia
taas itsestäni jotain (mutten
silti kuitenkaan tohdi ottaa
pohdintojani esiin missään).

- - -

Ensimmäinen tunti vieraassa kielessä
ja ymmärsin suurimman osan puhutusta.

Siis, osaanko minä jotakin?

Hämmennys on suuri. Ilo myös.

- - -

Tavallaan. Mutta toisaalta.
En mä kuitenkaan. Tai jos
sitten kuitenkin ... Mutta ei.

En mä tiedä.

Kaikki heittelee. Keikun taas jollain rajalla,
enkä tiedä onko sen takana viisaus vai kadotus.

- - -

Tulenko koskaan olemaan ehjä?

172.

Kurssin päättymisestä
on nyt 22 päivää.

Tentti tekemättä.

En saa aikaiseksi, kun vaan
ahdistaa. Haukon henkeäni,
päässä pyörii, itkettää ja

haluaisin Sinut jo kotiin,
käpertyä kainaloosi, vähän itkeä.

Nukahtaa, herätä huomenna,
en mennä töihin. Kellua ajassa.

Mutta ei. Ei, ei, ei.

Tämä oli tarkoitus palauttaa
eilen. Viime vuonna.

Nyt on uusi vuosi ja
hyvin taas alkaa.

"Mä toivon, että ensi vuosi
olisi sulle parempi"
"Ja mä toivon, että sä rakastat
mua myös ensi vuonna"
"Sitä ei tarvitse toivoa"

.

Miksi olen tällainen?

138.

Saatoin saada töitä.
Tai siis. Kun.

"En enää ikinä soita kellekään
muulle jos tarvitsen tuuraajaa!"

&

"Mulla saattais aueta pian 10-20h/vko
paikka. Olisitko kiinnostunut?"

Soitin äidille. Isälle. Sinulle.

Hymyilin koko kotimatkan,
kuten aurinkokin.

Edellisen työpaikan traumat
alkavat hiljalleen haaleta; kenties
en olekaan täyspaska, kuten silloin
väitettiin. ( Tai en minä tiedä -- )

Mutta kuka oikeasti voi pitää
minua hyvänä vain viidentoista
tunnin perusteella?

Hämmentää.

110.

Ajatukset pyörivät
isojen kysymysten
ja päätösten äärellä.

Mitä jos minä mahdollistaisinkin
vakaamman, meidän yhteisen
tulevaisuuden -- ?

Mutta miten ja milloin
- vai odotanko vaan?

Apua..

105.

Yhtäkkiä iski pelko,
kateus ja kaipuu.

Muutokset elämässä saivat
ikävöimään niin sanotusti
vanhoja hyviä aikoja.
Sen aikaisia ystäviä.

Vaikka semmoisia ei ollutkaan.

Päivittäin tulee kaloreita
reippaasti alle suositellun.

Leijun pilvissä, aivan
kuten vuosi sitten.
Seuranani Lucy ja Kauris.

Suunnittelen tulevaa.
Toivon Sinun korjaavan minut
- saavasi minut onnelliseksi.

Mutta saatan olla
liian hajalla.

Se jää nähtäväksi.

100.

Me saimme uuden asunnon.
Me saimme myös opiskelupaikat
- ihan pian olemme yliopistossa!

Meidän elämä on alkanut
taas maistua ihan elämältä.

Ja ehkä pienesti saatan odottaa,
että toteutat unenpöhnäisen mukalupauksesi
kesänjälkeisistä unelmista.

Samalla kuitenkin saatan Sinut
turhautumisen partaalle.

"Voisitko vielä katsoa onko mulla herätys..?"
"Toi oli jo seitsemäs kerta."
"No mutta jos kuitenkin? Tai sitten mä katson."

Se viisitoista kertaa ei riitä,
heräilen kuitenkin tarkistamaan.

Kädet täytyy myös pestä,
mieluiten vähän liian usein
- ihan vain varmuuden vuoksi.

Ja jostain todella ihmeellisestä syystä
en usko avainten olevan mukana,
vaikka ne kädestäni roikkuvatkin.

Uusi elämä, kaikilta osin.

59.

Syksy saapui yhdessä yössä.

Se herätti liikkumaan,
miettimään ja luomaan.

On aika anoa tulevaisuutta
olemaan minulle suopea.

Olethan?