220.

En ole koskaan ollut näin solmussa.


En tiedä olenko vain sekaisin, vai
sekoittaako yhteiskunnan odotukset pääni
- - - ehken olekaan sitä mitä luulen,
vaan todellisuudentajuni on kadoksissa.


Yritän käynnistää autoa ilman avainta
Kauramaito löytyy tiskikaapista
Menen töihin vaikkei ole vuoroa
Tiputan ainoan kurssin kun en selviä siitä


Haluaisin vaan huutaa totuuteni maailmalle,
saada hyväksynnän ja jatkaa elämää.


Mutta mitä tulee tehdä
kun ei tiedä onko sun totuus
edes totta, vai oliko sekin
vain väärää muistikuvaa



Äiti... Isä...

Puhun toivottavasti pian.

214.

Tästä tekstistä tulee pitkä, varautukaa.

Mä tiedän, että mun yksinäisyyden tunne johtuu vain ja ainoastaan siitä, että suljen kaikki ulkopuolelle. Mutta en saa suutani auki. Tuntuu että oksennan, tai jopa räjähdän, jos puhun asiasta. Samalla tiedostan, että asiasta tulisi puhua, sillä näin minusta tulee vain toimintakyvyttömämpi. Kenties tiistaina keskustelen terapiassa tästä. Sekin vaatisi paljon.

Toinen kysymys onkin sitten perhe ja ystävät. Tiedän, tai ainakin haluan kuvitella, että kaikki olisivat tukenani no matter what. En silti uskalla luottaa siihen. Vaikka aina ne lähettääkin sydämiä ja tsemppejä.

Entä yliopistolla sitten?

Entä mitä jos olenkin aivan hakoteillä - jos en tunnistakaan tunteitani ja olotilojani oikein? Entä jos ne ulkopuoliset ovatkin oikeassa? En osaa pukea tätä tunnetta sanoiksi. Pelkään paljastavani liikaa. Ja jos olenkin niin sanotusti väärässä on se erityisen kiusallista, vaikkei se mielestäni sitä olisi kenenkään muun kohdalla (tietenkään).

Ja samalla kun mieleni on hajoamassa palasiksi, on kehoni jo hyvän tovin tehnyt sitä. "Nää sairaudet on nyt kovassa kasvussa erityisesti täällä pohjoisessa. Asiassa ei ole mitään hävettävää." Samalla tää on mussa aina, en pääse siitä eroon vaikka mitä tekisin. Aluksi olin olevinani ok asian kanssa, mutta kuukausi kuukaudelta tää(kin) syö mua yhä enemmän. Kunpa edes johonkin asiaan tulisi selvyyttä.

"Ei sun tarvi pyytää anteeks sitä et sun elämä ei oo pallomeressä uimista."
"Jos sinulla on mielessäsi jokin muu nimi jota haluaisit meillä asioidessasi käyttää, niin kuulisin sen mielelläni."
"Oonhan jo sanonut, että sä saat olla just sitä mitä sä olet. Oot yhä sinä, edelleen rakas ja mulle tärkeä. Mikset oo aiemmin puhunut tästä?"

Koska en osaa. Ja tämänkin julkaiseminen ahdistaa. Toisaalta olen semianonyymi täällä, vaikka monet läheiset tästä blogista tietääkin. Pakko on vaan jonnekin tätä purkaa, enkä jaksa uutta turhaa blogia perustaa tämän vuoksi.

Pahoittelen epätyypillistä postausta. Palaan ruotuun taas seuraavassa tekstissä.

Ehkä.

211.

Yliopisto, Iso Pyörä ja
Suomen hallitus
kusee.

Viisi päivää luentojen alkuun,
mutta ei yhtäkään kurssia
jolle osallistua.

Prima. Helvetes prima alltså.

Opintojen lopettaminen
houkuttelee enemmän kuin koskaan,
vaikken vaihtaisi pääainettani
mistään hinnasta.



Tähän päälle Sinun ongelmat,
minun ongelmat, muut muutokset
opintoihin sekä tukiin liittyen
niin jo on soppa valmiina.



Eikä siinä vielä kaikki,
mutta ei siitä sen enempää - vielä.


Toivon ettette unohda minua kokonaan

210.

Elämä on välillä vähän rankkaa.

En mä stoppia kuitenkaan painaisi,
mutta missä on pause?

Mua väsyttää, ei väsytä, väsyttää,
uuvuttaa, ei väsytä, uuvuttaa, väsyttää.

Kissalta revitään puolet hampaista pois.
Mutta se sentään paranee. Minä en.

Miksi? Miksimiksimiksimiksi???

Etkä Sinäkään saatana auta yhtään,
valitat vaan kaikesta, muttet tee
asioille yhtään mitään.

En voi sun puolestasi parantua.

Ehkä sun kannattaisi sit vaan muuttaa pois

209.

Kissat tuijottaa hämmentyneinä
huoneen vastakkaisesta nurkasta

Sinä pelaat toisessa huoneessa

Minä itken
Ja paiskon tyynyjä
Itken vähän lisää
Ja tärisen

En tiedä tärisenkö
raivosta vai ahdistuksesta,
kylmyydestä vaiko mistä

Mutta onko sillä edes väliä?

Kun kuulemma pitäisi vaan
ottaa itseään niskasta kii,
alkaa tekemään asioita
niin ne tulisi joskus tehtyäkin

Mutta kun ei se saatana oo niin helppoa!!!



Tai ehkä oonkin vaan poikkeuksellisen
heikko, typerä ja viallinen yksilö


Kukaties.

200.

Ja sä teet sen
vaikka tiedät
ettet sais

Ja se tuntuu hyvältä
vaikkei uskois

Ja vaikkei se
oikeesti oikeesti helpota
ni helpottaa se

Ja sä tiedät
että teet sen taas
vaikkei pitäisi

Ei väliä kuinka paljon
aikaa menee välissä

Sä aina palaat
samoille urille
vaikka se on


vaarallista

197.

Älkää tehkö kuten teen,
tehkää kuten sanon.


Sydän hakkaa
Kädet tärisee
Sormet on kohmeessa


Ajatus poukkoilee

Mitä olinkaan sanomassa?
Kylmä. Sitä varmaan.

Eikun
sittenkin

jotain muuta.


Ehkä tää on joku
jokatalvinen juttu.
Kohtahan on jo talvi.

Vaikka juurihan oli
eilen, viime viikolla,
tammikuu, 2010,
ala-aste, lapsuus.

Äskenhän en edes
ollut olemassa.

Muistatteko?

Ja minä sanon: älkää kopioiko
ahdistuksenhallintakeinojani.

193.

Pitäisi varmaan olla vastailematta
"Mitä kuuluu?"-viesteihin.

Ne pistää ajattelemaan.

Ja sitten sä kävelet pökerryksissä
ja pahoinvoivana töihin, itket hieman
siinä samalla kun et vaan jaksaisi,
vaikka tiedät päivän olevan helppo.

Töissä pitelet vatsaa
kun kivistää kovin.

Mutta ne krampit eivät ole mitään
verrattuna niihin jotka näkymättä
vellovat ajatuksissasi - sä kärsit,
muttei kukaan näe (tai usko?) sitä.

Miten voi voida näin - -

Tai siis. Miten voi luisua näin alas
tajuamatta putoamista ennen kuin
on jo puolimatkassa pohjalle?
Tai ehkä pidemmällä.

Ei silloin enää jaksa pistää vastaan.

Ainiin, vinkki: ei myöskään kannata
vastata niihin viesteihin rehellisesti
tai saatat karkottaa kaikki ympäriltäsi.





Parempi vaan jatkaa tätä
ympyrääympyrääympyrää...

192.

Huono omatuntohan
siitä tulee, kun ei
viihdy kotona.

Anteeksi.

En vaan kestä tätä
meteliä, pauhua,
velvollisuuksia.

Enkä jatkuvaa stressiä
tai unettomia öitä.

Sitä tahtoisi vaan takaisin
eristykseen, omiin oloihin.

Kyhjöttäisin mökissä
tekemättä mitään
ja olisin onnellinen.

Voinko vaan lähteä takaisin?

187.

Mä kuvotan itseäni

Olen häviäjä

Olen luovuttaja

Minusta ei ole mihinkään

Vihaan itseäni

Olen turha

Olen huono

En kykene mihinkään

Laiskakin olen


Voisin lakata olemasta

186.

Lamaannuttaa

Ahdistaa

Heikottaa

Mulla on nyt 117 opintopistettä
ja muutamat vielä puuttuu

En ole tarpeeksi

Ahdistaa

On levoton olo

Pitäisi vielä kirjoittaa
15-sivuinen essee

Viikossa

Miten?

En mä pysty

En osaa

En kykene

Ahdistaa

185.

Kevät herää
minussakin pikkuhiljaa.

Sain kakkosen yhdestä kurssista
ja olen tietyllä tapaa jopa tyytyväinen.

Vaikken ihan.

Ensi torstaina on Untuvan
syntymäpäivä, mennään Lucyn kanssa
sinne ja rentoudutaan. Tehdään ruokaa.
Värjäillään hiuksia. You know, the usual.

Mutta sillä päivällä on
minulle suuri merkitys:
ei enää luentoja - enää yksi
essee, (joka on mahdoton).

Vapaus,
melkein.

En jaksaisi enää, vaikka
suurin osa on yhä tekemättä.

On analyysia, tenttiä,
esseetä.. Kurssi-ilmoittautumiset.

Enkä tiedä
niistä mitään.

Stressaa.

En osaa ottaa otetta elämästä.

184.

Minusta ei kuulemma näe,
että itseluottamukseni on
hajalla. Ne sanovat, että
vaikutan itsevarmalta ja
kovin määrätietoiselta.

Todellisuus on toinen.

Oikeasti istun yksin, hiljaa,
ajatuksiini uppoutuneena.
Jätän sanomatta asiat, jotka
olisivat ne tärkeimmät minun
eloonjäämiseni kannalta.

En elä kuten opetan - -

Kommunikaatio on avainsana
elämään. Mutta mitä jos siihen
ei pysty? On liian käppyrällä;
ahdistunut, lytyssä, eksyksissä.

Tieto ei näy käytännön tasolla.

Tunteet vie mua.

Suurimmilta osin koostun
varovaisuudesta, miellyttämisen
halusta, täydellisyyteen pyrkimisestä
ja epävarmuudesta. Ahdistuksesta,
masennuksesta sekä - -

(luoja kun ahdistaa, ettei tämäkään teksti ole symmetrinen)

Mutta mä myös haaveilen -
kun vaan tietäisi mistä.

Ja kenen kanssa.

183.

Mä en osaa enää nukkua.

Kestää tunti,
tunteja nukahtaa.

Heräilen.

En nukahda
uudestaan.

Valvon.

Mietin kaikkea tekemätöntä,
sitä mitä en ole saanut aikaan.

Sitä, että pitäisi
nukkua.

Saada unta.

Koska huomenna, sitten
ja sen jälkeen taas

alkaa sama rumba
alusta.




Voinko ottaa loparit elämästäni?

182.

Eilen ei tuntunut
miltään.

Tänään ahdistaa.

Olen kyllä tehokas,
tai ainakin semi-,
mutta silti tuntuu
aivan päinvastaiselta.


Kotona oleminen ahdistaa,
pakko päästä ulos.


Sä vaan tiuskit
ja murahtelet,
vaadit liikoja
ja koitat hallita.


Eikä sua kiinnosta
tehdä mitään,
tavata mun perhettä,
edes mua.

En mä tiedä mitä tehdä,
en mä kelpaa kuitenkaan.


Poispoispoispois - - -

179.

Isällä ei olekaan maksasairautta,
kai, mutta sen sijaan ehkä diabetes.

Sinusta ei vieläkään tiedetä mitään.
Josko tähystys antaisi lisätietoa..

Simppa jouduttiin lopettamaan,
sillä sillä oli kasvain.

Serkun isällä tuli aivoverenvuoto,
eikä palautumisesta ole vielä takeita.

Äiti joutuu, tai pikemminkin pitäisi
sanoa pääsee, tutkimuksiin, sillä
migreeni vaivaa jokatoisena päivänä.

Mä en jaksa.

Eikä tää lopputyökään etene,
tai kirja lue itseään. Tuntuu, että pää
pettää hetkenä minä hyvänsä.

Noppa sentään syö. Ja pissaa.



Klinikalta soitettiin: "Miten sä oot voinut?"


No vitun hyvin,
kiitos vaan.


Tai siis.

178.

Mä en tiedä mitä ajatella.

Mielialat vaihtelee
Mielipiteet vaihtelee
Mieliteot vaihtelee

- - -

En jaksaisi oikein mitään,
huolettaa liikaa. Ja väsyttää.

Tänään pitäisi selvitä mikä
kissaa vaivaa, sekä mun isää

- Sinun vaivasi selviää vasta
myöhemmin. Täytyy odottaa.

- - -

Voisiko kaikki
vaan olla terveitä?

Mukaan lukien
mun pää.

- - -

Kaksi viikkoa Norjaan.

175.

Katson lentävän lautasen
suhahtavan ikkunan ohi.

"Uskotko johonkin salaliittoteoriaan?"

En, mutta sain juuri käännöksen,
kielen X läksyt, kaksi novellia ja
vielä yhden asian tehtyä.

Kello on lähes kaksi, mutta
huomenna on vain yksi luento.

Ja klinikka.

Ja syöminen.

Biletän yksin keittiössä toivoen
etten herätä alakertaa. Samalla, jostain
syystä, toivon joskus uskaltavani kirjoittaa
tänne [tai jonnekin muualle] toisella kielelläni.

Mutta minuun on
ohjelmoitu häpeä.

- - -

Minulle suositellaan psykoterapiaa,
en vaan tiedä hyötyisinkö siitä.

- - -

Haaveilen tatuoinnista.

173.

Lounastreffit kaverin kanssa perjantaina
sai mut heräämään jonkinlaisesta horroksesta.

(Että sen pitikin tapahtua yhdeltä yöllä..)

- - Nyt mä saan tän tehtyä,
perkele! Sitten loma.

Perjantaina myös myöhäiset pikkujoulut
työporukan kanssa. Toisena päivänä
viiniä ja pelejä muussa seurassa.

Kyllä. Tämän mä olen nyt ansainnut.

Tai kohta. Ensin
tentti loppuun.

Mun täytyy ryhdistäytyä.
Mun täytyy luottaa itseeni.
Mun täytyy saada tää tehtyä.

Mun täytyy saada lomailla.

172.

Kurssin päättymisestä
on nyt 22 päivää.

Tentti tekemättä.

En saa aikaiseksi, kun vaan
ahdistaa. Haukon henkeäni,
päässä pyörii, itkettää ja

haluaisin Sinut jo kotiin,
käpertyä kainaloosi, vähän itkeä.

Nukahtaa, herätä huomenna,
en mennä töihin. Kellua ajassa.

Mutta ei. Ei, ei, ei.

Tämä oli tarkoitus palauttaa
eilen. Viime vuonna.

Nyt on uusi vuosi ja
hyvin taas alkaa.

"Mä toivon, että ensi vuosi
olisi sulle parempi"
"Ja mä toivon, että sä rakastat
mua myös ensi vuonna"
"Sitä ei tarvitse toivoa"

.

Miksi olen tällainen?