208.

Eikö tää olo vois jo mennä ohi?


Haaveilen omasta
telkkarista
sängystä
kirjahyllystä
lipastosta

Ajasta

Kissat mulla on jo
ja sohva

Tiskikonetta unohtamatta




Mitä mä teen
Mitä mä teen
Mitä mä teen

Ei tällaista saa ajatella



En mér líður ekki vel.

190.

Leijun

virnistän

puhun.

Enkä osaa
käyttää tätä
näppäimistöä.

Huojun pehmeässä
usvassa


Se hyväilee,
näyttää tien
painottomuuteen

En ole tässä, olen...
olen...

Transsissa, rytmissä,
pumpulissa ja
tässä.

Tässä. Ja nyt.

Sunnuntain
ja maanantain
välisenä yönä,
eikä se edes

ole väärin.

Se on:

vapaus

painottomuus

tunnottomuus

nautinto

Tätä enemmän.
Ja vähemmän arkea,

kiitos.

185.

Kevät herää
minussakin pikkuhiljaa.

Sain kakkosen yhdestä kurssista
ja olen tietyllä tapaa jopa tyytyväinen.

Vaikken ihan.

Ensi torstaina on Untuvan
syntymäpäivä, mennään Lucyn kanssa
sinne ja rentoudutaan. Tehdään ruokaa.
Värjäillään hiuksia. You know, the usual.

Mutta sillä päivällä on
minulle suuri merkitys:
ei enää luentoja - enää yksi
essee, (joka on mahdoton).

Vapaus,
melkein.

En jaksaisi enää, vaikka
suurin osa on yhä tekemättä.

On analyysia, tenttiä,
esseetä.. Kurssi-ilmoittautumiset.

Enkä tiedä
niistä mitään.

Stressaa.

En osaa ottaa otetta elämästä.

176.

...antakaa kun jatkan.

- - -

Mä kuuntelen osastomusaa,
bassot täysillä kuinkas muutenkaan.

Ja kesämusaa. Ikävöiden.

Me jo puhuttiinkin tästä, mut ihan tosi;
vois vaan olla mökki ja me ja helvetin
hyvää ruokaa. Ja joku söpö lisko.

 - - -

Ja mä tosissani vaan palan halusta
nolata itseni kirjoittaa oppimillani kielillä.

- - -

Elämä on hankalaa.

Tavallaan rakastan talvea, mutta toisaalta
syksyinen trumpetti houkuttelee muualle.

- - -

Ollapa enemmän tunteja vuorokaudessa.

175.

Katson lentävän lautasen
suhahtavan ikkunan ohi.

"Uskotko johonkin salaliittoteoriaan?"

En, mutta sain juuri käännöksen,
kielen X läksyt, kaksi novellia ja
vielä yhden asian tehtyä.

Kello on lähes kaksi, mutta
huomenna on vain yksi luento.

Ja klinikka.

Ja syöminen.

Biletän yksin keittiössä toivoen
etten herätä alakertaa. Samalla, jostain
syystä, toivon joskus uskaltavani kirjoittaa
tänne [tai jonnekin muualle] toisella kielelläni.

Mutta minuun on
ohjelmoitu häpeä.

- - -

Minulle suositellaan psykoterapiaa,
en vaan tiedä hyötyisinkö siitä.

- - -

Haaveilen tatuoinnista.

173.

Lounastreffit kaverin kanssa perjantaina
sai mut heräämään jonkinlaisesta horroksesta.

(Että sen pitikin tapahtua yhdeltä yöllä..)

- - Nyt mä saan tän tehtyä,
perkele! Sitten loma.

Perjantaina myös myöhäiset pikkujoulut
työporukan kanssa. Toisena päivänä
viiniä ja pelejä muussa seurassa.

Kyllä. Tämän mä olen nyt ansainnut.

Tai kohta. Ensin
tentti loppuun.

Mun täytyy ryhdistäytyä.
Mun täytyy luottaa itseeni.
Mun täytyy saada tää tehtyä.

Mun täytyy saada lomailla.

146.

Punaviiniä muovihupulla
ja kevyttä elektropoppia.

Karjalanpiirakoita oikealla ruiskuorella
ja tärkeää aikaa hyvän ystävän kanssa.

Kissoja,
enemmän kuin
mitä itselläni on.

Vichyä ja lisää viiniä - ja vau!

Nauroin, kierin, nautin --

Enkä muista milloin oli viimeksi
tällainen olo. Että elän ja oikeasti
olen olemassa; Tietenkin olen sitä
aina. Mutta ikään kuin... Niin.

En osaa selittää ja nää
syntikka-aallot vie mut
jonnekin, mitä en ole
aiemmin tuntenut.

Ei me mitään elokuvaa Lucyn kanssa
katsottu. Vähän animea ja paljon musiikkia.
Ja Skip-Boa - sitä ei saa unohtaa!

Oikeastaan kaikki on aika hyvin nyt,
vaikka vastoinkäymisiä on liikaakin.

Nyt tanssin.

100.

Me saimme uuden asunnon.
Me saimme myös opiskelupaikat
- ihan pian olemme yliopistossa!

Meidän elämä on alkanut
taas maistua ihan elämältä.

Ja ehkä pienesti saatan odottaa,
että toteutat unenpöhnäisen mukalupauksesi
kesänjälkeisistä unelmista.

Samalla kuitenkin saatan Sinut
turhautumisen partaalle.

"Voisitko vielä katsoa onko mulla herätys..?"
"Toi oli jo seitsemäs kerta."
"No mutta jos kuitenkin? Tai sitten mä katson."

Se viisitoista kertaa ei riitä,
heräilen kuitenkin tarkistamaan.

Kädet täytyy myös pestä,
mieluiten vähän liian usein
- ihan vain varmuuden vuoksi.

Ja jostain todella ihmeellisestä syystä
en usko avainten olevan mukana,
vaikka ne kädestäni roikkuvatkin.

Uusi elämä, kaikilta osin.

89.

Yksinäisyys, nukahtaminen,
ja ehkä ihan vain minä,
ahdistaa.

Kun et ole lähellä, koen
.....eroahdistusta?

Tuntuu kuin jumittaisin
samoja raiteita yhä uudelleen.

Toisaalta voin tuntea
tulevaisuuden jo ovella:
Me - aina ja aina..

Kaipaan tiettyä varmuutta.

Joko pian?

87.

Aivan kuin olisin
...

Mutta voiko
niin olla?

En ole panostanut,
yrittänyt lähes
ollenkaan.

Antakaa sen olla totta?

83.

Aikamatka menneisyyteen.

Abstraktia olemista.

Savukkeiden, ihmisten,
elämän ja olemisen analysointia.

Ja ehkä vähän ..
rentoutumista.

Lucyn kanssa kaikki
on piirun verran helpompaa.

Tajusin päässeeni yli.

(Ehkä.)

18.

Pian vanhenen. Tulee paljon lisää vastuuta,

mutta myös vapauksia.

Saatan muuttaa Sinun luoksesi. Tai sitten

tilanne jatkuu nykyisellään.

En tiedä.

Tiedän vain, että pääni on sekaisin. Niin,

ettei lääkärikään saa siitä selvää.

F41.9. Olen määrittelemätön.

12.

Kasvojen ollessa punertavat ja turvonneet
oli minun pakko myöntää tappioni.

Päällisin puolin onnistun, olen kuivilla.
Mutta olen ikävöinyt valtavasti
kylmää metallia ihoani vasten.

Vielä yksi lisää. Vielä yksi kierros.
Tahdon taas... Olla kylmissäni?
Ahdistunut? En voi olla tosissani.

Mutta kaipuu on kova.

3.

Mitä tehdä kun unelmat ovat lähellä toteutumista,

mutta normaalit toiminnot, kuten nukkuminen, ei suju?

Olen miettinyt sitä muutaman päivän. En kuitenkaan osaa kunnolla keskittyä..

Unelmoin niin paljon. Välillä pelottaa. Mitä jos ne toteutuu, eivätkä olekaan hyviä?

Mutta minä haluan ja aion luottaa.