212.

Pyrin syömään aamiaiseksi
tuorepuuroa siemenillä joka aamu
(tänään tosin ahdisti liikaa)

Pyrin käymään ulkoilemassa
edes pari kertaa viikossa
(aina en kykene, mutta yritän)

Pyrin saamaan tarpeeksi unta
(käytännössä määrä kuitenkin vaihtelee
kolmen ja yhdentoista tunnin välillä)

Hakeuduin takaisin hoidon piiriin
ja huomenna olisi taas tapaaminen

Lopetin työt

- - -

Vaikka teen asioita
oman hyvinvointini eteen,
tuntuu että olo vain pahenee.

Koti ei ole koti
Täällä ei ole hyvä
Kukaan ei voi hyvin

- - -

Entä jos oikeasti vaan muuttaisit?

Mä en voi elää paikassa,
jossa mun ei anneta nukkua
öitäni rauhassa. Enkä sellaisessa,
jossa paiskotaan ovia ja ollaan
jatkuvasti räjähdysalttiina.

Entä jos oikeasti vaan muuttaisit?

Tai minä.

208.

Eikö tää olo vois jo mennä ohi?


Haaveilen omasta
telkkarista
sängystä
kirjahyllystä
lipastosta

Ajasta

Kissat mulla on jo
ja sohva

Tiskikonetta unohtamatta




Mitä mä teen
Mitä mä teen
Mitä mä teen

Ei tällaista saa ajatella



En mér líður ekki vel.

207.

Tuijotat ilmeettömänä eteesi
Olet hiljaa

Kihiset
Raivoat
Olet vihainen



Älä näytä sitä,
äläkä muutakaan.

Älä näytä tunteitasi
Niele kaikki
Kerää ne talteen



Ja odota räjähdystä

199.

Minä en ole minä.

Tai pikemminkin
tämä ulkokuori,
kasa lihaa, luita ja
kuolleita soluja.


Olen ajatus, häivähdys,
jokin pieni mytty,
joka tarkastelee maailmaa
tästä
tyhjästä
kuoresta
käsin.

Se kuori suojaa, muttei
tunnu omalta

Suojaavuudestakaan
en saanut takuukuittia.

Entä jos tahdonkin palauttaa tämän?


Ei tämä tunnu omalta.
Tämä on viallinen.
Tämä tuntuu vieraalta.
En ole tyytyväinen.

Tahdon rahani takaisin
tai edes uuden kuoren!

198.

Päivä päivältä, hetki hetkeltä
tuntuu yhä enemmän siltä,
ettei musta ole tähän.

Elämä on niin kamalan
hankalaa ja monimutkaista.

Vastoinkäymisiä odottaa
joka nurkan takana, yksinäisyys
ja surullisuus on minussa, eikä
unettomuus päästä otteestaan.

Tulevaisuudessa täytyy tehdä
hurjan isoja päätöksiä.

En tiedä onko musta siihen - - -

Mä voisin vaan
hukkua
pumpuliin

Tai lopettaa kaiken,
kun ei enää jaksaisi

"On ennenkin jaksettu!"



Niinpä niin.

196.

Me puhutaan.
Mä puhun.

Katsot kännykkää,
oot hiljaa.

Taas puhutaan.



Tottakai on helpompaa
asua yksin. Tietenkin on
helpompaa ajatella vain itseä.

Totta vitussa monikin
asia olisi helpompi
silloin.


Mutta ei kaikki.

Joten eikö
eikö nyt kuitenkin
eikö vielä yritettäisi

Eikä alettaisi etsiä
niitä omia yksiöitä
ihan vielä

184.

Minusta ei kuulemma näe,
että itseluottamukseni on
hajalla. Ne sanovat, että
vaikutan itsevarmalta ja
kovin määrätietoiselta.

Todellisuus on toinen.

Oikeasti istun yksin, hiljaa,
ajatuksiini uppoutuneena.
Jätän sanomatta asiat, jotka
olisivat ne tärkeimmät minun
eloonjäämiseni kannalta.

En elä kuten opetan - -

Kommunikaatio on avainsana
elämään. Mutta mitä jos siihen
ei pysty? On liian käppyrällä;
ahdistunut, lytyssä, eksyksissä.

Tieto ei näy käytännön tasolla.

Tunteet vie mua.

Suurimmilta osin koostun
varovaisuudesta, miellyttämisen
halusta, täydellisyyteen pyrkimisestä
ja epävarmuudesta. Ahdistuksesta,
masennuksesta sekä - -

(luoja kun ahdistaa, ettei tämäkään teksti ole symmetrinen)

Mutta mä myös haaveilen -
kun vaan tietäisi mistä.

Ja kenen kanssa.

177.

"Sellasta soittelisin, että pitäisi
tuo huominen aika perua kun
en mä pääse sittenkään..."

Paskanmarjat.

En halua mennä.
En enää mene.

Asiat rullaa liian nopeasti
enkä mä ole valmis siihen.

Tuntuu että multa vaan odotetaan,
että jatkan terapiaa. En jaksa.

En jaksa laittaa sitä
isoa ratasta liikkeelle
koska pelkään
ettei se enää pysähdy.

En jaksa tehdä sitä,
koska en ole varma
pystynkö, voinko tai
haluanko sitoutua.


Haluan miettiä asiaa rauhassa.


Haluan päättää asiakkuuteni.

176.

...antakaa kun jatkan.

- - -

Mä kuuntelen osastomusaa,
bassot täysillä kuinkas muutenkaan.

Ja kesämusaa. Ikävöiden.

Me jo puhuttiinkin tästä, mut ihan tosi;
vois vaan olla mökki ja me ja helvetin
hyvää ruokaa. Ja joku söpö lisko.

 - - -

Ja mä tosissani vaan palan halusta
nolata itseni kirjoittaa oppimillani kielillä.

- - -

Elämä on hankalaa.

Tavallaan rakastan talvea, mutta toisaalta
syksyinen trumpetti houkuttelee muualle.

- - -

Ollapa enemmän tunteja vuorokaudessa.

174.

Taas sitä oppii uutta
niin kulttuurista, kielistä
kuin itsestäänkin.

Saatan päästä opintomatkalle.

Ja olen saattanut oppia
taas itsestäni jotain (mutten
silti kuitenkaan tohdi ottaa
pohdintojani esiin missään).

- - -

Ensimmäinen tunti vieraassa kielessä
ja ymmärsin suurimman osan puhutusta.

Siis, osaanko minä jotakin?

Hämmennys on suuri. Ilo myös.

- - -

Tavallaan. Mutta toisaalta.
En mä kuitenkaan. Tai jos
sitten kuitenkin ... Mutta ei.

En mä tiedä.

Kaikki heittelee. Keikun taas jollain rajalla,
enkä tiedä onko sen takana viisaus vai kadotus.

- - -

Tulenko koskaan olemaan ehjä?

168.

Mä haluan jotain muutosta mun elämään.



Kurssikaveri kertoi metsästäneensä minulle
vegaanisia suklaarusinoita joululahjaksi - unessaan.



"Sä oot niin laiha. Mä melkeen halaan vaan
iteäni kun sä oot niin pieni."



Mua ei enää stressaa koulujutut. Olo on enemmänkin
tunnoton, turtunut. Mua ei enää kiinnosta miten tentit menee,
kunhan ne vaan menee. Pois, niin ettei tarvitsisi uusia.



Klinikalla kyseltiin onko ollut psykoottisia/
dissosiatiivisia oireita. Sanoin ettei.



(Koska kukaan ei ole vielä kysynyt että mitä hittoa mä selitän.
En mä aina muista onko joku tapahtunut unessa vai oikeasti,
mutta niin kauan kun mä oon hiljaa niin kukaan ei tiedä.
Ei musta tarvitse olla huolissaan, ei. Ainakaan vielä.)



Parin kuukauden intensiivijakson jälkeen
asiakkuuteni lopetetaan.



Parin viikon päästä joululoma viimein alkaa.



Enää 41 päivää. Tai 40, riippuen miten laskee.

165.

Kuukautta vajaa neljä vuotta.

Aika hurjaa jos oikein ajattelee -
olen ollut vasta kuudentoista
kun Me ensi kerran tavattiin.

Vasta täyttänyt, kai..
Vai aikaisemmin jo?

Ei näitä voi muistaa.

Mutta muistat kyllä, että Sinun
tulee viedä minut "juottolaan"
kun merkkipäiväni koittaa.

Muistat monia asioita.

Olet myös pitänyt lupauksesi:
saan puhua miten vaan
(käyttää äidinkieltäni)
ja näyttää miltä vaan.

Saan olla oma itseni.

Toki olen silti eksyksissä
ja epävarma,
mutta ainakin voin olla
sitä vähän turvallisemmin.

Bussin ovessa sen sijaan on oksennusta.

163.

Kauris kysyi
tunnenko vielä olevani
masentunut.

Vastasin kieltävästi, mutta
näin alle viikkoa myöhemmin
en ole enää täysin varma.

Vakaa en ainakaan ole,
mutten ajatellut olevani
enää masentunut - -

Jostain silti kumpuaa
tämä silmitön viha.

Ärsyyntyminen, vitutus,
silmitön raivo - ja vieläpä
ilman syytä. Ja väsymys.

Tämä vihaisuus väsyttää,
se on aiemminkin huomattu,
mutten saa tunteitani kuriin.

- - -

Tunteideni (vai sittenkin tunteitteni?)
sekavuus on äärimmäisen turhauttavaa.

Koen olevani niin kovin yksin,
mutten toisaalta apuakaan kaipaa.

Eihän tässä mitään ongelmaa ole.

160.

Tänään on ollut rauhallisempaa;
mansikoita, kurkkua ja hunajateetä.

Kirjastokäynti, uuden musiikin löytämistä,
kävelyä, nostalgiafiilistelyä, sekä siivousta.

Kouluhommia olisi pitänyt tehdä,
mutta mitäpä minä koskaan aikaiseksi saisin.

Pää lyö tyhjää, mutten ainakaan ole
yhtä ahdistunut kuin eilen.

(Kohta uuteen nousuun)

155.

Pitäisi kirjoittaa kultaisesta vasikasta,
antaa palautetta kurssitoverin tiivistelmästä,
lukea näytelmä ja kirjoittaa luentopäiväkirjaa.

Pitäisi olla sosiaalinen, nukkua enemmän,
syödä paremmin, liikkua enemmän ja olla hyvä.

Ja pitäisi myös käydä töissä, olla ihananpirtsakka
asiakaspalvelija, vaikka välillä sitä tahtoisi heittää
kirveen asiakkaan otsaan. Tai vaan sulkea paikka ja
lähteä kotiin nukkumaan. Mutta ei se vaan käy.

Koska minä olen kunnollinen tunnollinen ahkera,
en koskaan väsy, ja olen aina valmiina. En ikinä syö
epäterveellisesti, olen sopivan urheilullisen näköinen,
supersosiaalinen ja aina niin täydellisen lahjakas muutenkin!

Eikun.

Oikeasti itken välillä.

En kovin usein, mutta kuitenkin.

Nukun 3-5 tuntia yössä,
ja olen aina väärässä päivässä
- joskus jopa viikossa.

Stressaan kamalasti, enkä osaa
hallita sitä tai mitään muutakaan.

Käytän ajan asioiden välttelemiseen,
ahdistun ja soimaan itseäni lisää.

Siitä tietää että syksy on tullut.

(Ja teestä!)

149.

Se on se tunne,

kun ahdistaa niin paljon,
ettei voi kuin enää nauraa,
kun ei oikeastaan tunnu
yhtikäs miltään.

Se on se hetki,

kun on luovuttanut
ennen kuin itse koetus
on edes ollut käsillä.

Se on se maku,

kun mehu maistuu enää
sitruunalta, koska vahingossa
lorautin siihen sitä liikaa.

Elämä on hapanta.

Eikä voi kuin nauraa,
kun töissä puhutaan
silmät innosta kiiluen
jättiroboteista, ja siitä,
että onhan kaikilla hyvä.

- - -

Taisin karata kesälaitumelle
liian aikaisin. Huomisesta ei
tule mitään, mutta minä en
jaksa enää välittää. Hah.

142.

Kylmyys, nuha, väsymys.

Ei väliä.

Liian vähän aikaa kaikkeen.

Ei väliä.

Ajan itseni pian piippuun.

Ei väliä?

Mutta toisaalta näin on
aika hyvä. Ja toisaalta olen
aikaansaanut paljon.

Olen ihan tyytyväinen.

121.

Isän työkaveri sai kenkää,
toivottavasti isä ei.

Äidillä epäiltiin nivelrikkoa,
mutta onneksi vain kissalla on se.

Äidin koira linkuttaa,
välillä taas ei. Mikä lie silläkin.

Sinun keho on sekaisin,
samoin minun pääni.

"Se valittaa aika paljon",
sanoo henkilö, jolla ei itsellään
ole koskaan mitään hyvää sanottavaa.

Ja eikö ole oikeutta?

Päähän tässä hajoaa, kun
päivä toisensa jälkeen
on yhtä kamppailua.

Koko syksy yhtä vastoinkäymistä.

Josko vielä sen kymmenen
päivää jaksaisi pakertaa ja panostaa --

Sitten, jos jaksan, voin juhlia
syntymäpäivääni, joka sekin tulee
vietettyä tenttisalissa panikoiden.

Vitun mahtavaa. Tarvitsen aikalisän.

109.

Silmissä hyppivät klusiilit
ja frikatiivit, enkä tunne
saavani otetta mistään.

Ahdistaa.

Elämä tuntuu vyöryvän
painavana massana.

Olen puristuksissa.

En pysty vaikuttamaan
minkään kulkuun.

Saan kehuja sitoutumiskyvystä
terapiaan - mutta entä hoitajat sitten!

Onko se oikeasti okei,
että mulla vaihtuu puolentoista
vuoden sisään terapeutti
jo kolmatta kertaa?

Olen kyllästynyt.

Ehkä minäkin vaan
lopetan ja luovutan.

Ehkä tosiaan.

103.

Niin paljon asioita tapahtuu,
on tapahtunut ja
tulee tapahtumaan,
etten itsekään
ymmärrä.

Muutimme. Ja jollakulla
on avaimet asuntoomme.

Oven takana voi olla kuka vain.

Silti hengitän edes
hieman kevyemmin.
Koska se ei asu enää
naapuripihalla.

Törmäsin sen siskoon tänään.
Ahdistus oli jo lähes kolmen
vuoden jälkeen hallittavissa -
esitin, etten tunnistanut.

Kodin lähellä on spiraali maassa.
Ja sammakoita.

Metsää, jossa puut ovat kasvaneet
penkeiksi. Ja kalliota, joka
huutaa seikkailulle!

Elämä osaa olla aika maagista.