214.

Tästä tekstistä tulee pitkä, varautukaa.

Mä tiedän, että mun yksinäisyyden tunne johtuu vain ja ainoastaan siitä, että suljen kaikki ulkopuolelle. Mutta en saa suutani auki. Tuntuu että oksennan, tai jopa räjähdän, jos puhun asiasta. Samalla tiedostan, että asiasta tulisi puhua, sillä näin minusta tulee vain toimintakyvyttömämpi. Kenties tiistaina keskustelen terapiassa tästä. Sekin vaatisi paljon.

Toinen kysymys onkin sitten perhe ja ystävät. Tiedän, tai ainakin haluan kuvitella, että kaikki olisivat tukenani no matter what. En silti uskalla luottaa siihen. Vaikka aina ne lähettääkin sydämiä ja tsemppejä.

Entä yliopistolla sitten?

Entä mitä jos olenkin aivan hakoteillä - jos en tunnistakaan tunteitani ja olotilojani oikein? Entä jos ne ulkopuoliset ovatkin oikeassa? En osaa pukea tätä tunnetta sanoiksi. Pelkään paljastavani liikaa. Ja jos olenkin niin sanotusti väärässä on se erityisen kiusallista, vaikkei se mielestäni sitä olisi kenenkään muun kohdalla (tietenkään).

Ja samalla kun mieleni on hajoamassa palasiksi, on kehoni jo hyvän tovin tehnyt sitä. "Nää sairaudet on nyt kovassa kasvussa erityisesti täällä pohjoisessa. Asiassa ei ole mitään hävettävää." Samalla tää on mussa aina, en pääse siitä eroon vaikka mitä tekisin. Aluksi olin olevinani ok asian kanssa, mutta kuukausi kuukaudelta tää(kin) syö mua yhä enemmän. Kunpa edes johonkin asiaan tulisi selvyyttä.

"Ei sun tarvi pyytää anteeks sitä et sun elämä ei oo pallomeressä uimista."
"Jos sinulla on mielessäsi jokin muu nimi jota haluaisit meillä asioidessasi käyttää, niin kuulisin sen mielelläni."
"Oonhan jo sanonut, että sä saat olla just sitä mitä sä olet. Oot yhä sinä, edelleen rakas ja mulle tärkeä. Mikset oo aiemmin puhunut tästä?"

Koska en osaa. Ja tämänkin julkaiseminen ahdistaa. Toisaalta olen semianonyymi täällä, vaikka monet läheiset tästä blogista tietääkin. Pakko on vaan jonnekin tätä purkaa, enkä jaksa uutta turhaa blogia perustaa tämän vuoksi.

Pahoittelen epätyypillistä postausta. Palaan ruotuun taas seuraavassa tekstissä.

Ehkä.

211.

Yliopisto, Iso Pyörä ja
Suomen hallitus
kusee.

Viisi päivää luentojen alkuun,
mutta ei yhtäkään kurssia
jolle osallistua.

Prima. Helvetes prima alltså.

Opintojen lopettaminen
houkuttelee enemmän kuin koskaan,
vaikken vaihtaisi pääainettani
mistään hinnasta.



Tähän päälle Sinun ongelmat,
minun ongelmat, muut muutokset
opintoihin sekä tukiin liittyen
niin jo on soppa valmiina.



Eikä siinä vielä kaikki,
mutta ei siitä sen enempää - vielä.


Toivon ettette unohda minua kokonaan

199.

Minä en ole minä.

Tai pikemminkin
tämä ulkokuori,
kasa lihaa, luita ja
kuolleita soluja.


Olen ajatus, häivähdys,
jokin pieni mytty,
joka tarkastelee maailmaa
tästä
tyhjästä
kuoresta
käsin.

Se kuori suojaa, muttei
tunnu omalta

Suojaavuudestakaan
en saanut takuukuittia.

Entä jos tahdonkin palauttaa tämän?


Ei tämä tunnu omalta.
Tämä on viallinen.
Tämä tuntuu vieraalta.
En ole tyytyväinen.

Tahdon rahani takaisin
tai edes uuden kuoren!

196.

Me puhutaan.
Mä puhun.

Katsot kännykkää,
oot hiljaa.

Taas puhutaan.



Tottakai on helpompaa
asua yksin. Tietenkin on
helpompaa ajatella vain itseä.

Totta vitussa monikin
asia olisi helpompi
silloin.


Mutta ei kaikki.

Joten eikö
eikö nyt kuitenkin
eikö vielä yritettäisi

Eikä alettaisi etsiä
niitä omia yksiöitä
ihan vielä

194.

Priorisoi opinnot
Pysyttele (vain) kotona
Heivaa helvettiin työt


Ole vähemmän tyhmä
Ole enemmän alistuva
Ole tossun alla


Et saa tehdä töitä
Et osaa ajatella järkevästi
Oikeastaan olet vitun tyhmä


Minä päätän kaiken


Alistu
Tottele
Ole hiljaa



(Ahdistun,
vihastun,
olen hiljaa.
En tottele.)

168.

Mä haluan jotain muutosta mun elämään.



Kurssikaveri kertoi metsästäneensä minulle
vegaanisia suklaarusinoita joululahjaksi - unessaan.



"Sä oot niin laiha. Mä melkeen halaan vaan
iteäni kun sä oot niin pieni."



Mua ei enää stressaa koulujutut. Olo on enemmänkin
tunnoton, turtunut. Mua ei enää kiinnosta miten tentit menee,
kunhan ne vaan menee. Pois, niin ettei tarvitsisi uusia.



Klinikalla kyseltiin onko ollut psykoottisia/
dissosiatiivisia oireita. Sanoin ettei.



(Koska kukaan ei ole vielä kysynyt että mitä hittoa mä selitän.
En mä aina muista onko joku tapahtunut unessa vai oikeasti,
mutta niin kauan kun mä oon hiljaa niin kukaan ei tiedä.
Ei musta tarvitse olla huolissaan, ei. Ainakaan vielä.)



Parin kuukauden intensiivijakson jälkeen
asiakkuuteni lopetetaan.



Parin viikon päästä joululoma viimein alkaa.



Enää 41 päivää. Tai 40, riippuen miten laskee.

163.

Kauris kysyi
tunnenko vielä olevani
masentunut.

Vastasin kieltävästi, mutta
näin alle viikkoa myöhemmin
en ole enää täysin varma.

Vakaa en ainakaan ole,
mutten ajatellut olevani
enää masentunut - -

Jostain silti kumpuaa
tämä silmitön viha.

Ärsyyntyminen, vitutus,
silmitön raivo - ja vieläpä
ilman syytä. Ja väsymys.

Tämä vihaisuus väsyttää,
se on aiemminkin huomattu,
mutten saa tunteitani kuriin.

- - -

Tunteideni (vai sittenkin tunteitteni?)
sekavuus on äärimmäisen turhauttavaa.

Koen olevani niin kovin yksin,
mutten toisaalta apuakaan kaipaa.

Eihän tässä mitään ongelmaa ole.

157.

mä kuuntelen ekstaasinappia
ja elokuvaa; iloista pientä pilleriä

pehmeät melodiat
ja hailakat värit
täyttävät pääni

nyt on inspiroitunut olo,
mut enhän mä silti saa tota
leikkihakemusta tehtyä

- - ja jos sitä kirjoittaisinkaan,
paistaisi oloni kyllä läpi - -

seuraavaksi metsässä polkat,
ja niin jo tanssii housuni kuviotkin

huomenna matkustan islantiin
lähtemättä helsingistä

- - -

tiedättekö sen olon kun vaan...
uppoutuu - koko ympäröivään maailmaan

tavallaan heiluu tuulen mukana,
vaikkei liiku paikaltaan

huojuu, ja välillä tuntuu
kuin istuisi omassa sylissä

tai tanssisi paljain jaloin pellolla,
vaikkei edelleenkään ole liikkunut mihinkään

ehkä ette

- - -

.

- - -

inspiration by pomegranate-lime
and raspberry-cranberry

thank you

156.

Ahdistus vaihtui höpöön oloon.

Uppoudun näytelmään,
taustalla kuuluu tähtipölyä.

Lisää teetä, lisää lisää !

Hysteeristä itkua kesti liian kauan,
vaikkei sillä varsinaista syytä ollutkaan

- ahdistus kun on aika huono,
sillä voi kuitata kaiken.

Tai ainakin muut luulee niin.

Tahdon nukkua nukkua nukkua,
hukkua untuviin ja uniin.

Juosta sateenkaaripellossa,
nauraa aamukasteen aaltoillessa.

Sen sijaan ostin mansikoita.

Niin, ja keitin teetä.

--

Nyt tätä voi seurata myös
kautta!

153.

Kuin huomaamatta
on masennus jälleen
saanut minusta
kuristusotteen.

En ymmärrä tätä lainkaan,
mutta olen taas niin huono,
laiska, saamaton ja epätäydellinen.

En tiedä olenko kenties
itse aiheuttanut tämän -
vaadin itseltäni parasta,
eikä sekään koskaan riitä.

Mutta eipä ainakaan kommentit kuten
"Mitä varten sinä opiskelet pääainettasi?
Eihän sitä tarvitse mihinkään!"
helpota oloani.

Tahtoisin vaan olla sekaisin,
vailla vastuuta ja velvollisuuksia.

Sekaisin tosin taidan olla jo valmiiksi.

En aina muista mikä on unta ja mikä totta.

151.

Hidasta, nopeaa,
ihanaa, kamalaa

- kaikki on niin sekavaa,
kun mielialat ja vireystaso
heittelee nopeammin kuin..
En edes tiedä.

Toteutan hetken mielijohteita,
niin hyvässä kuin pahassa.

Lääkitystä on alettu purkaa
ja terapiakin kai on nyt loppu.

Ei edes haittaa,
vaikka toisaalta tämä
pärjääminen huolestuttaa
luvattoman paljon.

(Milloin romahdan?)

147.

Meidän keittiön katossa
kasvaa puu

Ja mun sisällä kiehuu
mansikkavesi.

Mä en edes tiedä
mitä tahdon sanoa,

Paitsi että mä taidan
vähän leijua,

Ja että mun päässä
on sumuista.

.että silleeN

141.

Päässä jyskyttää eilisen
epätodellinen olo.

Tuntui kuin olisin samanaikaisesti
uponnut ja lähtenyt leijumaan,
ollut raskas mutta äärimmäisen kevyt,
ollut sekä tunnoton että kaiken tunteva.

Aivan kuin olisin
aikamatkannut --

Elin muistojani uudestaan,
tällä kertaa uusin valinnoin.

En suostunutkaan tuntemattoman
halattavaksi, vaan ryskytin kiinni
mennyttä sairaalan ovea ja huusin.

Ahdisti, sydän löi epätahtia,
ja hämmensi niin kovasti.

Yhtäkkiä olikin lakkiaispäivä,
vaikka juuri hetkeä aiemmin olin
vielä yläasteella. Musiikki soi
korvissani niin kovaa, että näkökin
alkoi sumentua.

Kaikki ympärilläni pyöri, ajatukset
kulkivat liian nopeaa, oksetti.

Sitten kissa. Oma sänky. Sinä.

Todellisuus.

Mitä tapahtui?

102.

Viime ajat
ovat olleet aivan
tajuttoman uuvuttavia.

Päivien aikana
ehdin kokea
kaikki mahdolliset
ja vähän
mahdottomatkin
tunteet.

Olen itkenyt, nauranut,
turhautunut, nauttinut,
vihannut, rakastanut,
masentunut ja
ilahtunut taas.

Pyysin korkeampaa
lääkeannostusta,
ja sairaskertomukseni.

Miksi kaikki on niin raskasta?

97.

Asioiden luulisi helpottuvan nyt,
kun elämänpiiri laajenee;

Elintila suurenee,
vanhat, aivan liian painavat
muistot ja haamut jäävät taakse,
tulee uusia kuvioita

-

asiat etenee.

Silti sisälläni poukkoilee
epämääräinen ahdistuspallo.

Erilaisia ajatuksia on
niin miljoonasti,
enkä saa ainoastakaan
otettua kiinni.

Tuntuu kuin kaikki menisi
eteenpäin, mutta minä
jään jälkeen.

Milloin minusta tulee minä?
Milloin voin hallita elämääni?

Miksi kaikki päätetään meidän puolestamme?

93.

Basson siivittämänä eksyn
väärille, myrkyllisille
sivuille.

Tai en oikeastaan eksy
- hakeudun.

Uudet suunnitelmat alkavat
punoutua mielessäni.

Punnitsen mahdollisuuksiani
onnistua siinä sun tässä;

kokeet lähestyvät,
työt painavat päälle,
kotiakin pitäisi siivoilla.

Kuvittelin aina, että olisin vapaa
tekemään mitä vaan
muutettuani kotoa..

Että saisin täysin päättää
tekemisistäni ja menoistani.

Se on valetta.

Koskaan. Ei. Voi. Olla. Täysin. Vapaa.

Ikinä.

---

Olo on sekavampi kuin aikoihin:
en tiedä mitä tahdon, koska
kaikki haaveet huutavat
toistensa päälle.

En tiedä mikä äänistä on omani.

---

Miten voi samalla mennä niin hyvin,
mutta huonommin kuin aikoihin?

---

Sumuista.

92.

Oivalluksia:

Silmäkulmissa ei olekaan pisamia.
Naurattaa.

Minä rakastan Sinua, aivan valtavasti.
Olet lämmin.

Osasin hiljentyä, kaikki oli ikään kuin
minua varten.

En tahdo lähteä, sillä elämä
on täällä.

.

Mutta mikään ei riitä,
aina jokin on pielessä.

.

Menneisyys kummittelee satunnaisesti,
edelleen.

Haamut eivät kysy kuulumisia,
mutta kutsuja iltamiin tulee
- työpäiville, tietenkin.

.

Hyvää ja huonoa; sekavaa.

78.

Lähes 600 minuuttia töitä,
vajaat 200 kilokaloria.

Ei saisi, mutta tuntuu
äärettömän
hyvältä.

Heikotus, keveys, tyhjyys
auttaa.

"Sun ailahtelut huolestuttaa.."

Ja minä itken ja nauran ja huudan ja riehun ja paiskon
ja järjestelen ja kiillotan ja suunnittelen ja tiuskin ja mietin teräviä.

Ja iltaisin sinä lasket lääkkeeni.