202.

Kaipaan pois

poispoispoispois

Jos ei olisi töitä,
maksaisin sen reilut 200 €
ja olisin aamulla jo matkalla

Jeg savner Oslo
og Norge
og norsk

Katson kesäkurssitarjontaa
tietäen ettei lähteminen ole
mahdollista vielä yli vuoteen

Ja se masentaa.

Ehkä mä vaan lopetan työt,
laitan opinnot jäihin, hylkään
kissat ja perheen ja Toisen
ja lähden ilmoittamatta kellekään


Tai sitten...

201.

Tyhjä olo

Tuntuu kuin olisi
menettänyt rakkaan,
jonkun itselle tärkeän

Ja niinhän kohta käykin
mutta tällä kertaa oikeasti


On tajuttoman
raastavaa
turhauttavaa
vihastuttavaa
surettavaa
tietää, että pian,
tuntien päästä,
joku ei enää
hengitä


ole olemassa


Et enää koskaan
tapaa toista;
silitä, vietä aikaa,
ole lähekkäin

Et enää koskaan voi
katsoa toista silmiin,
kehua hienoksi


Mä soisin sulle sen
helpotuksen mielelläni,
mutta olen itsekäs
- ei saa lähteä vielä





Ei vielä. Tai koskaan.

200.

Ja sä teet sen
vaikka tiedät
ettet sais

Ja se tuntuu hyvältä
vaikkei uskois

Ja vaikkei se
oikeesti oikeesti helpota
ni helpottaa se

Ja sä tiedät
että teet sen taas
vaikkei pitäisi

Ei väliä kuinka paljon
aikaa menee välissä

Sä aina palaat
samoille urille
vaikka se on


vaarallista

199.

Minä en ole minä.

Tai pikemminkin
tämä ulkokuori,
kasa lihaa, luita ja
kuolleita soluja.


Olen ajatus, häivähdys,
jokin pieni mytty,
joka tarkastelee maailmaa
tästä
tyhjästä
kuoresta
käsin.

Se kuori suojaa, muttei
tunnu omalta

Suojaavuudestakaan
en saanut takuukuittia.

Entä jos tahdonkin palauttaa tämän?


Ei tämä tunnu omalta.
Tämä on viallinen.
Tämä tuntuu vieraalta.
En ole tyytyväinen.

Tahdon rahani takaisin
tai edes uuden kuoren!

198.

Päivä päivältä, hetki hetkeltä
tuntuu yhä enemmän siltä,
ettei musta ole tähän.

Elämä on niin kamalan
hankalaa ja monimutkaista.

Vastoinkäymisiä odottaa
joka nurkan takana, yksinäisyys
ja surullisuus on minussa, eikä
unettomuus päästä otteestaan.

Tulevaisuudessa täytyy tehdä
hurjan isoja päätöksiä.

En tiedä onko musta siihen - - -

Mä voisin vaan
hukkua
pumpuliin

Tai lopettaa kaiken,
kun ei enää jaksaisi

"On ennenkin jaksettu!"



Niinpä niin.

197.

Älkää tehkö kuten teen,
tehkää kuten sanon.


Sydän hakkaa
Kädet tärisee
Sormet on kohmeessa


Ajatus poukkoilee

Mitä olinkaan sanomassa?
Kylmä. Sitä varmaan.

Eikun
sittenkin

jotain muuta.


Ehkä tää on joku
jokatalvinen juttu.
Kohtahan on jo talvi.

Vaikka juurihan oli
eilen, viime viikolla,
tammikuu, 2010,
ala-aste, lapsuus.

Äskenhän en edes
ollut olemassa.

Muistatteko?

Ja minä sanon: älkää kopioiko
ahdistuksenhallintakeinojani.

196.

Me puhutaan.
Mä puhun.

Katsot kännykkää,
oot hiljaa.

Taas puhutaan.



Tottakai on helpompaa
asua yksin. Tietenkin on
helpompaa ajatella vain itseä.

Totta vitussa monikin
asia olisi helpompi
silloin.


Mutta ei kaikki.

Joten eikö
eikö nyt kuitenkin
eikö vielä yritettäisi

Eikä alettaisi etsiä
niitä omia yksiöitä
ihan vielä

195.

Mä en tiedä
Mä en tiedä
Mä en tiedä
Mä en tiedä
Mä en tiedä

Mistään

Mitään

On kylmä.

194.

Priorisoi opinnot
Pysyttele (vain) kotona
Heivaa helvettiin työt


Ole vähemmän tyhmä
Ole enemmän alistuva
Ole tossun alla


Et saa tehdä töitä
Et osaa ajatella järkevästi
Oikeastaan olet vitun tyhmä


Minä päätän kaiken


Alistu
Tottele
Ole hiljaa



(Ahdistun,
vihastun,
olen hiljaa.
En tottele.)

193.

Pitäisi varmaan olla vastailematta
"Mitä kuuluu?"-viesteihin.

Ne pistää ajattelemaan.

Ja sitten sä kävelet pökerryksissä
ja pahoinvoivana töihin, itket hieman
siinä samalla kun et vaan jaksaisi,
vaikka tiedät päivän olevan helppo.

Töissä pitelet vatsaa
kun kivistää kovin.

Mutta ne krampit eivät ole mitään
verrattuna niihin jotka näkymättä
vellovat ajatuksissasi - sä kärsit,
muttei kukaan näe (tai usko?) sitä.

Miten voi voida näin - -

Tai siis. Miten voi luisua näin alas
tajuamatta putoamista ennen kuin
on jo puolimatkassa pohjalle?
Tai ehkä pidemmällä.

Ei silloin enää jaksa pistää vastaan.

Ainiin, vinkki: ei myöskään kannata
vastata niihin viesteihin rehellisesti
tai saatat karkottaa kaikki ympäriltäsi.





Parempi vaan jatkaa tätä
ympyrääympyrääympyrää...

192.

Huono omatuntohan
siitä tulee, kun ei
viihdy kotona.

Anteeksi.

En vaan kestä tätä
meteliä, pauhua,
velvollisuuksia.

Enkä jatkuvaa stressiä
tai unettomia öitä.

Sitä tahtoisi vaan takaisin
eristykseen, omiin oloihin.

Kyhjöttäisin mökissä
tekemättä mitään
ja olisin onnellinen.

Voinko vaan lähteä takaisin?

191.

Mä pelkään kuolemaa.

190.

Leijun

virnistän

puhun.

Enkä osaa
käyttää tätä
näppäimistöä.

Huojun pehmeässä
usvassa


Se hyväilee,
näyttää tien
painottomuuteen

En ole tässä, olen...
olen...

Transsissa, rytmissä,
pumpulissa ja
tässä.

Tässä. Ja nyt.

Sunnuntain
ja maanantain
välisenä yönä,
eikä se edes

ole väärin.

Se on:

vapaus

painottomuus

tunnottomuus

nautinto

Tätä enemmän.
Ja vähemmän arkea,

kiitos.

189.

Ilta tuoksuu
nuoruuden kesiltä

Siltä, että pitää liikkua
enemmän, kovemmin, tehokkaammin

Syödä vähemmän

Olla olemassa
vähemmän

Mutta mä makaan lattialla
sikiöasennossa ja itken

Ja toivon, että
uusi parempi päivä
koittaisi pian

Koska tätä mä en kestä.

188.

Ensimmäistä kertaa vuosiin,
vuoteen, en minä tiedä
tekee mieli viiltää

Nilkat auki
Raitoja kylkiin
Naarmuja ranteisiin

Tai edes raapia
Ihan vähän vaan

Olla tiikeri,
kuten viisi vuotta sitten

Tai neljä,
salaa ehkä allekin.

- - -

Mä en tiedä enää mitä tehdä

Mitä on luottamus?
Mitä on edes kunnon elämä?

No ei tätä.

Vastoinkäyminen,
toinen, kolmas,
neljässadas.

- - -

Voisko kaikki vaan
palata itsestään
ennalleen?

Pliis.

187.

Mä kuvotan itseäni

Olen häviäjä

Olen luovuttaja

Minusta ei ole mihinkään

Vihaan itseäni

Olen turha

Olen huono

En kykene mihinkään

Laiskakin olen


Voisin lakata olemasta

186.

Lamaannuttaa

Ahdistaa

Heikottaa

Mulla on nyt 117 opintopistettä
ja muutamat vielä puuttuu

En ole tarpeeksi

Ahdistaa

On levoton olo

Pitäisi vielä kirjoittaa
15-sivuinen essee

Viikossa

Miten?

En mä pysty

En osaa

En kykene

Ahdistaa

185.

Kevät herää
minussakin pikkuhiljaa.

Sain kakkosen yhdestä kurssista
ja olen tietyllä tapaa jopa tyytyväinen.

Vaikken ihan.

Ensi torstaina on Untuvan
syntymäpäivä, mennään Lucyn kanssa
sinne ja rentoudutaan. Tehdään ruokaa.
Värjäillään hiuksia. You know, the usual.

Mutta sillä päivällä on
minulle suuri merkitys:
ei enää luentoja - enää yksi
essee, (joka on mahdoton).

Vapaus,
melkein.

En jaksaisi enää, vaikka
suurin osa on yhä tekemättä.

On analyysia, tenttiä,
esseetä.. Kurssi-ilmoittautumiset.

Enkä tiedä
niistä mitään.

Stressaa.

En osaa ottaa otetta elämästä.

184.

Minusta ei kuulemma näe,
että itseluottamukseni on
hajalla. Ne sanovat, että
vaikutan itsevarmalta ja
kovin määrätietoiselta.

Todellisuus on toinen.

Oikeasti istun yksin, hiljaa,
ajatuksiini uppoutuneena.
Jätän sanomatta asiat, jotka
olisivat ne tärkeimmät minun
eloonjäämiseni kannalta.

En elä kuten opetan - -

Kommunikaatio on avainsana
elämään. Mutta mitä jos siihen
ei pysty? On liian käppyrällä;
ahdistunut, lytyssä, eksyksissä.

Tieto ei näy käytännön tasolla.

Tunteet vie mua.

Suurimmilta osin koostun
varovaisuudesta, miellyttämisen
halusta, täydellisyyteen pyrkimisestä
ja epävarmuudesta. Ahdistuksesta,
masennuksesta sekä - -

(luoja kun ahdistaa, ettei tämäkään teksti ole symmetrinen)

Mutta mä myös haaveilen -
kun vaan tietäisi mistä.

Ja kenen kanssa.

183.

Mä en osaa enää nukkua.

Kestää tunti,
tunteja nukahtaa.

Heräilen.

En nukahda
uudestaan.

Valvon.

Mietin kaikkea tekemätöntä,
sitä mitä en ole saanut aikaan.

Sitä, että pitäisi
nukkua.

Saada unta.

Koska huomenna, sitten
ja sen jälkeen taas

alkaa sama rumba
alusta.




Voinko ottaa loparit elämästäni?

182.

Eilen ei tuntunut
miltään.

Tänään ahdistaa.

Olen kyllä tehokas,
tai ainakin semi-,
mutta silti tuntuu
aivan päinvastaiselta.


Kotona oleminen ahdistaa,
pakko päästä ulos.


Sä vaan tiuskit
ja murahtelet,
vaadit liikoja
ja koitat hallita.


Eikä sua kiinnosta
tehdä mitään,
tavata mun perhettä,
edes mua.

En mä tiedä mitä tehdä,
en mä kelpaa kuitenkaan.


Poispoispoispois - - -

181.

Tänään

asiakkuuteni

klinikalla

lopetettiin

.


En tiedä mitä ajatella.


Ei mua harmita,
eikä mua oikein muutakaan.


Elämä jatkuu.

180.

Hei! Det var kjempefint i Norge.

Jeg vågede til og med snakke litt norsk.
Det var ganske skremmeligt men jeg syns jeg
klarte meg greitt. Kanskje kan jeg begynne
å skrive/snakke norsk oftere - hvem vet!

Sannsynligvis gjør jeg det nok ikke her.

- - -

Että sellaista.

Todellisuus iski palattuani
kovemmin kuin osasin odottaa.

Liikaa tekemistä. Ja väärä kieli
- sekä ympärilläni että tehtävissä.

Aika ei riitä millään, eivätkä
ihmiset pidä lupauksiaan.

- - -

Jeg vil tilbake. Bort herfra.

179.

Isällä ei olekaan maksasairautta,
kai, mutta sen sijaan ehkä diabetes.

Sinusta ei vieläkään tiedetä mitään.
Josko tähystys antaisi lisätietoa..

Simppa jouduttiin lopettamaan,
sillä sillä oli kasvain.

Serkun isällä tuli aivoverenvuoto,
eikä palautumisesta ole vielä takeita.

Äiti joutuu, tai pikemminkin pitäisi
sanoa pääsee, tutkimuksiin, sillä
migreeni vaivaa jokatoisena päivänä.

Mä en jaksa.

Eikä tää lopputyökään etene,
tai kirja lue itseään. Tuntuu, että pää
pettää hetkenä minä hyvänsä.

Noppa sentään syö. Ja pissaa.



Klinikalta soitettiin: "Miten sä oot voinut?"


No vitun hyvin,
kiitos vaan.


Tai siis.

178.

Mä en tiedä mitä ajatella.

Mielialat vaihtelee
Mielipiteet vaihtelee
Mieliteot vaihtelee

- - -

En jaksaisi oikein mitään,
huolettaa liikaa. Ja väsyttää.

Tänään pitäisi selvitä mikä
kissaa vaivaa, sekä mun isää

- Sinun vaivasi selviää vasta
myöhemmin. Täytyy odottaa.

- - -

Voisiko kaikki
vaan olla terveitä?

Mukaan lukien
mun pää.

- - -

Kaksi viikkoa Norjaan.

177.

"Sellasta soittelisin, että pitäisi
tuo huominen aika perua kun
en mä pääse sittenkään..."

Paskanmarjat.

En halua mennä.
En enää mene.

Asiat rullaa liian nopeasti
enkä mä ole valmis siihen.

Tuntuu että multa vaan odotetaan,
että jatkan terapiaa. En jaksa.

En jaksa laittaa sitä
isoa ratasta liikkeelle
koska pelkään
ettei se enää pysähdy.

En jaksa tehdä sitä,
koska en ole varma
pystynkö, voinko tai
haluanko sitoutua.


Haluan miettiä asiaa rauhassa.


Haluan päättää asiakkuuteni.

176.

...antakaa kun jatkan.

- - -

Mä kuuntelen osastomusaa,
bassot täysillä kuinkas muutenkaan.

Ja kesämusaa. Ikävöiden.

Me jo puhuttiinkin tästä, mut ihan tosi;
vois vaan olla mökki ja me ja helvetin
hyvää ruokaa. Ja joku söpö lisko.

 - - -

Ja mä tosissani vaan palan halusta
nolata itseni kirjoittaa oppimillani kielillä.

- - -

Elämä on hankalaa.

Tavallaan rakastan talvea, mutta toisaalta
syksyinen trumpetti houkuttelee muualle.

- - -

Ollapa enemmän tunteja vuorokaudessa.

175.

Katson lentävän lautasen
suhahtavan ikkunan ohi.

"Uskotko johonkin salaliittoteoriaan?"

En, mutta sain juuri käännöksen,
kielen X läksyt, kaksi novellia ja
vielä yhden asian tehtyä.

Kello on lähes kaksi, mutta
huomenna on vain yksi luento.

Ja klinikka.

Ja syöminen.

Biletän yksin keittiössä toivoen
etten herätä alakertaa. Samalla, jostain
syystä, toivon joskus uskaltavani kirjoittaa
tänne [tai jonnekin muualle] toisella kielelläni.

Mutta minuun on
ohjelmoitu häpeä.

- - -

Minulle suositellaan psykoterapiaa,
en vaan tiedä hyötyisinkö siitä.

- - -

Haaveilen tatuoinnista.

174.

Taas sitä oppii uutta
niin kulttuurista, kielistä
kuin itsestäänkin.

Saatan päästä opintomatkalle.

Ja olen saattanut oppia
taas itsestäni jotain (mutten
silti kuitenkaan tohdi ottaa
pohdintojani esiin missään).

- - -

Ensimmäinen tunti vieraassa kielessä
ja ymmärsin suurimman osan puhutusta.

Siis, osaanko minä jotakin?

Hämmennys on suuri. Ilo myös.

- - -

Tavallaan. Mutta toisaalta.
En mä kuitenkaan. Tai jos
sitten kuitenkin ... Mutta ei.

En mä tiedä.

Kaikki heittelee. Keikun taas jollain rajalla,
enkä tiedä onko sen takana viisaus vai kadotus.

- - -

Tulenko koskaan olemaan ehjä?

173.

Lounastreffit kaverin kanssa perjantaina
sai mut heräämään jonkinlaisesta horroksesta.

(Että sen pitikin tapahtua yhdeltä yöllä..)

- - Nyt mä saan tän tehtyä,
perkele! Sitten loma.

Perjantaina myös myöhäiset pikkujoulut
työporukan kanssa. Toisena päivänä
viiniä ja pelejä muussa seurassa.

Kyllä. Tämän mä olen nyt ansainnut.

Tai kohta. Ensin
tentti loppuun.

Mun täytyy ryhdistäytyä.
Mun täytyy luottaa itseeni.
Mun täytyy saada tää tehtyä.

Mun täytyy saada lomailla.

172.

Kurssin päättymisestä
on nyt 22 päivää.

Tentti tekemättä.

En saa aikaiseksi, kun vaan
ahdistaa. Haukon henkeäni,
päässä pyörii, itkettää ja

haluaisin Sinut jo kotiin,
käpertyä kainaloosi, vähän itkeä.

Nukahtaa, herätä huomenna,
en mennä töihin. Kellua ajassa.

Mutta ei. Ei, ei, ei.

Tämä oli tarkoitus palauttaa
eilen. Viime vuonna.

Nyt on uusi vuosi ja
hyvin taas alkaa.

"Mä toivon, että ensi vuosi
olisi sulle parempi"
"Ja mä toivon, että sä rakastat
mua myös ensi vuonna"
"Sitä ei tarvitse toivoa"

.

Miksi olen tällainen?