8.

Siitä on nyt yksi vuosi, yksi kuukausi ja yksi päivä
kun minuun kajottin tavalla, jolla ei saisi kehenkään.

Luulin päässeni yli, edes jokseenkin.
Todellisuudessa puhuminen ei auttanut tällä kertaa yhtään.

En osannut koettelemuksen aikanakaan ajatella kuin
"Tulisi nyt Laudatur" ja "Kunpa se ei löisi."

Edes isoa kirjainta se ei ansaitse,
se joka elämäni hyvin suurelta osin pilasi.

Nyt joudun kokoamaan itseni uudestaan. Niin,
vaikka siitä onkin aikaa. Ja tiistaina haavat revitään auki uudestaan.

Öisin havahdun kuvitelmiin siitä kuinka se, tämä, tuo tai kuka vaan lyö.

7.

Aikaisempi murheeni taisi olla turhaa. Ehkä.
Sen saan vasta tietää marraskuussa.

Siihen asti yritän olla panikoimatta.

Nukkua. Tehdä töitä. Laittaa ruokaa. Siivota. Levätä.
Järjestellä. Olla sosiaalinen. Nauttia. Hoitaa asioita...

Olla kaikin puolin Kunnollinen.

Siihen asti koitan arvailla,
onko tunnelin päässä oleva valo
räjähdys,
vai pilkahdus toivoa.

?

6.

Se on tapahtunut.

Olen menettänyt ne vähäisetkin itsevarmuuden rippeet, jotka olen syksyn aikana saanut kasaan. Tuleva koitos on enää muutaman päivän päästä ja saa vain vatsani kiertämään.

Lyön päätäni seinään toivoen muuttuvani vihannekseksi. Silloin ei tarvitsisi huolehtia enää mistään. Muut ovat hyviä, väittävät minunkin olevan.

Mutta olisinpa minä muutaman pisteen parempi.