Vielä en uskalla sanoa muuta
kuin, että alan viimen olla tiettyihin
asioihin itsessäni tyytyväinen.
Olen saanut sopusuhtaistettua
asioita itselleni passaavaan mittakaavaan.
Leikkauksen jälkeen ei kulunut
kauaakaan, että huomasin tunnon
palanneen kaikkialle. Huh.
Nyt kun vielä kipu katoaisi --
Saatiin uusi matto!
Ja minä leijun.
Ilta kului Kauriin ja
Monumenton parissa.
Pikkuhiljaa lamaannus kuitenkin
valtaa kroppaa jaloista alkaen --
"Tää leikkaus on nyt
hermoston kannalta
vähän hankala operaatio."
Kuulemma on riskinä,
ettei tunto koskaan palaa.
Onneksi Sinä tulet mukaan.
(Kissakin käytti ensimmäistä kertaa
hajonnutta tassuaan tänään!)
Ehkä se menee ihan hyvin?
Oli puheenaiheena kissa
tai mikä vaan, minä itken.
Kun keskustelu kääntyy
ruokaan, käännän
katseeni pois.
Itku ei lakkaa.
Tunnen olevani todella
hukassa ja riittämätön.
Jos ei tarvitsisi olla vastuussa,
leijuisin jonnekin, ja olisin
tavoittamattomissa
edes hetken.
Unohtaisin sen,
ettei tilillä ole rahaa,
enkä tuntisi mitään.
Nyt on joululoma.
Mutta missä viipyy loma elämästä?
Munakoisoa, kesäkurpitsaa,
herkkusieniä, tomaattimurskaa
ja ihan vähän mozzarellaa.
Paljon valkosipulia
ja yhä vaan neljätoista
opintopistettä.
Pian on taas leikkaus kissalla,
eikä omaanikaaan ole viikkoa.
Pitäisi alkaa taas liikkumaan.
Mutta ensin täytyisi ostaa kengät,
joihin minulla ei ole varaa.
(Nämä monen sadan euron
yllätysmenot saisi jo loppua..)
Huoh.
