220.

En ole koskaan ollut näin solmussa.


En tiedä olenko vain sekaisin, vai
sekoittaako yhteiskunnan odotukset pääni
- - - ehken olekaan sitä mitä luulen,
vaan todellisuudentajuni on kadoksissa.


Yritän käynnistää autoa ilman avainta
Kauramaito löytyy tiskikaapista
Menen töihin vaikkei ole vuoroa
Tiputan ainoan kurssin kun en selviä siitä


Haluaisin vaan huutaa totuuteni maailmalle,
saada hyväksynnän ja jatkaa elämää.


Mutta mitä tulee tehdä
kun ei tiedä onko sun totuus
edes totta, vai oliko sekin
vain väärää muistikuvaa



Äiti... Isä...

Puhun toivottavasti pian.

215.

Sanojesi jälkeen
tavaan Janten lakia

pidättelen henkeä

en katso päin.

Tahtoisin lisätä
vielä yhden lain joukkoon:

älä luule, että olet sitä
miksi itsesi koet.

Vaihtoehtoisesti: älä luule,
ettemme voi määritellä sinua
(vasten tahtoasi).



Jos ahdistukseen voisi kuolla
niin tää varmasti olisi se hetki.

214.

Tästä tekstistä tulee pitkä, varautukaa.

Mä tiedän, että mun yksinäisyyden tunne johtuu vain ja ainoastaan siitä, että suljen kaikki ulkopuolelle. Mutta en saa suutani auki. Tuntuu että oksennan, tai jopa räjähdän, jos puhun asiasta. Samalla tiedostan, että asiasta tulisi puhua, sillä näin minusta tulee vain toimintakyvyttömämpi. Kenties tiistaina keskustelen terapiassa tästä. Sekin vaatisi paljon.

Toinen kysymys onkin sitten perhe ja ystävät. Tiedän, tai ainakin haluan kuvitella, että kaikki olisivat tukenani no matter what. En silti uskalla luottaa siihen. Vaikka aina ne lähettääkin sydämiä ja tsemppejä.

Entä yliopistolla sitten?

Entä mitä jos olenkin aivan hakoteillä - jos en tunnistakaan tunteitani ja olotilojani oikein? Entä jos ne ulkopuoliset ovatkin oikeassa? En osaa pukea tätä tunnetta sanoiksi. Pelkään paljastavani liikaa. Ja jos olenkin niin sanotusti väärässä on se erityisen kiusallista, vaikkei se mielestäni sitä olisi kenenkään muun kohdalla (tietenkään).

Ja samalla kun mieleni on hajoamassa palasiksi, on kehoni jo hyvän tovin tehnyt sitä. "Nää sairaudet on nyt kovassa kasvussa erityisesti täällä pohjoisessa. Asiassa ei ole mitään hävettävää." Samalla tää on mussa aina, en pääse siitä eroon vaikka mitä tekisin. Aluksi olin olevinani ok asian kanssa, mutta kuukausi kuukaudelta tää(kin) syö mua yhä enemmän. Kunpa edes johonkin asiaan tulisi selvyyttä.

"Ei sun tarvi pyytää anteeks sitä et sun elämä ei oo pallomeressä uimista."
"Jos sinulla on mielessäsi jokin muu nimi jota haluaisit meillä asioidessasi käyttää, niin kuulisin sen mielelläni."
"Oonhan jo sanonut, että sä saat olla just sitä mitä sä olet. Oot yhä sinä, edelleen rakas ja mulle tärkeä. Mikset oo aiemmin puhunut tästä?"

Koska en osaa. Ja tämänkin julkaiseminen ahdistaa. Toisaalta olen semianonyymi täällä, vaikka monet läheiset tästä blogista tietääkin. Pakko on vaan jonnekin tätä purkaa, enkä jaksa uutta turhaa blogia perustaa tämän vuoksi.

Pahoittelen epätyypillistä postausta. Palaan ruotuun taas seuraavassa tekstissä.

Ehkä.

213.

Miten voi olla niin vaikeaa kirjoittaa
yksi kolmekirjaiminen sana?

Tai tarkemmin sanottuna nimi.

Ahdistaa, mutta tein sen. Otan
askeleita suuntaan, joka
toivottavasti on minulle oikea.

En tiedä
En tiedä
En tiedä

Ahdistaa.

Mutta tein sen.

208.

Eikö tää olo vois jo mennä ohi?


Haaveilen omasta
telkkarista
sängystä
kirjahyllystä
lipastosta

Ajasta

Kissat mulla on jo
ja sohva

Tiskikonetta unohtamatta




Mitä mä teen
Mitä mä teen
Mitä mä teen

Ei tällaista saa ajatella



En mér líður ekki vel.

203.

"Ehkä mä en vaan tuu
tänne enää kaupasta"

Mutta en saisi suuttua.

Minä olen väärässä,
minä teen väärin,
minä olen väärä



Mä kuolen pian,
ellei tilanne muutu

Tai teen jotain
itselleni



Enkä halua
Mut ahdistaa
Ja mä vihaan tätä


Vuoristorata on kiva
ainoastaan Lintsillä

199.

Minä en ole minä.

Tai pikemminkin
tämä ulkokuori,
kasa lihaa, luita ja
kuolleita soluja.


Olen ajatus, häivähdys,
jokin pieni mytty,
joka tarkastelee maailmaa
tästä
tyhjästä
kuoresta
käsin.

Se kuori suojaa, muttei
tunnu omalta

Suojaavuudestakaan
en saanut takuukuittia.

Entä jos tahdonkin palauttaa tämän?


Ei tämä tunnu omalta.
Tämä on viallinen.
Tämä tuntuu vieraalta.
En ole tyytyväinen.

Tahdon rahani takaisin
tai edes uuden kuoren!

195.

Mä en tiedä
Mä en tiedä
Mä en tiedä
Mä en tiedä
Mä en tiedä

Mistään

Mitään

On kylmä.

174.

Taas sitä oppii uutta
niin kulttuurista, kielistä
kuin itsestäänkin.

Saatan päästä opintomatkalle.

Ja olen saattanut oppia
taas itsestäni jotain (mutten
silti kuitenkaan tohdi ottaa
pohdintojani esiin missään).

- - -

Ensimmäinen tunti vieraassa kielessä
ja ymmärsin suurimman osan puhutusta.

Siis, osaanko minä jotakin?

Hämmennys on suuri. Ilo myös.

- - -

Tavallaan. Mutta toisaalta.
En mä kuitenkaan. Tai jos
sitten kuitenkin ... Mutta ei.

En mä tiedä.

Kaikki heittelee. Keikun taas jollain rajalla,
enkä tiedä onko sen takana viisaus vai kadotus.

- - -

Tulenko koskaan olemaan ehjä?

166.

Otin kuvan itsestäni.

Täytyi juosta peilille
ja varmistaa, etten minä
näytä tuolle.

Palasin peilin ääreen
vielä muutamasti
vain hämmentyäkseni;

näytin
joka
kerta
erilaiselta.

Laitoin koulutyöt pois,
aloin värittää ja totesin,
että laatikko on tyhjä.

Ja sen, että enää 56 päivää.

Ja sen,
että.. mitä?

En jaksa odottaa, että
nämä muutamat kriittiset viikot
ovat vihdoin kuluneet.

Sitten koittaa vapaus - - -

162.

En mä tiedä miten
kirjoittaa naseva
kolumni.

En halua, eikä
kiinnosta.

Keskityn ennemmin
Pokémoniin, tai vaikka
vaan tämän teen juomiseen.

- - -

Klinikalta soitettiin.

Nyt tämä hoito kai sitten loppuu,
kun ei ole kuulemma tarvetta seurata
lääkkeen vähentämistä, tai auttaa
sen tuomissa sivuoireissa.

Ei niin että puhumassa
tahtoisinkaan käydä - lääkäri
oli jälleen vaihtunut, eikä
minulle tietenkään oltu
asiasta informoitu.

Kyllästyttää.

(Samalla pelottaa jos en enää
saakaan tarvittavia mistään.)

- - -

Mikä ihme on tämä levoton olo?

151.

Hidasta, nopeaa,
ihanaa, kamalaa

- kaikki on niin sekavaa,
kun mielialat ja vireystaso
heittelee nopeammin kuin..
En edes tiedä.

Toteutan hetken mielijohteita,
niin hyvässä kuin pahassa.

Lääkitystä on alettu purkaa
ja terapiakin kai on nyt loppu.

Ei edes haittaa,
vaikka toisaalta tämä
pärjääminen huolestuttaa
luvattoman paljon.

(Milloin romahdan?)

149.

Se on se tunne,

kun ahdistaa niin paljon,
ettei voi kuin enää nauraa,
kun ei oikeastaan tunnu
yhtikäs miltään.

Se on se hetki,

kun on luovuttanut
ennen kuin itse koetus
on edes ollut käsillä.

Se on se maku,

kun mehu maistuu enää
sitruunalta, koska vahingossa
lorautin siihen sitä liikaa.

Elämä on hapanta.

Eikä voi kuin nauraa,
kun töissä puhutaan
silmät innosta kiiluen
jättiroboteista, ja siitä,
että onhan kaikilla hyvä.

- - -

Taisin karata kesälaitumelle
liian aikaisin. Huomisesta ei
tule mitään, mutta minä en
jaksa enää välittää. Hah.

141.

Päässä jyskyttää eilisen
epätodellinen olo.

Tuntui kuin olisin samanaikaisesti
uponnut ja lähtenyt leijumaan,
ollut raskas mutta äärimmäisen kevyt,
ollut sekä tunnoton että kaiken tunteva.

Aivan kuin olisin
aikamatkannut --

Elin muistojani uudestaan,
tällä kertaa uusin valinnoin.

En suostunutkaan tuntemattoman
halattavaksi, vaan ryskytin kiinni
mennyttä sairaalan ovea ja huusin.

Ahdisti, sydän löi epätahtia,
ja hämmensi niin kovasti.

Yhtäkkiä olikin lakkiaispäivä,
vaikka juuri hetkeä aiemmin olin
vielä yläasteella. Musiikki soi
korvissani niin kovaa, että näkökin
alkoi sumentua.

Kaikki ympärilläni pyöri, ajatukset
kulkivat liian nopeaa, oksetti.

Sitten kissa. Oma sänky. Sinä.

Todellisuus.

Mitä tapahtui?

140.

Tekemäni UMK-tärppilista
aiheuttaa vahvoja viboja ja
tahtoo tanssittaa.

Kupliva into pulppuaa sisälläni,
enkä millään malttaisi odottaa
m i t ä ä n !

Pian on mahdollisuus tanssia,
ja hetkeksi unohtua rytmiin.

Mutta ensin
velvollisuudet
kutsuvat.

Tuu jo viikonloppu!

- * - * - * - * -

Näin post scriptumina, tyylistä
jälleen poiketen: pian tulee 150. postaus
- haluatteko jotain spesiaalia?

138.

Saatoin saada töitä.
Tai siis. Kun.

"En enää ikinä soita kellekään
muulle jos tarvitsen tuuraajaa!"

&

"Mulla saattais aueta pian 10-20h/vko
paikka. Olisitko kiinnostunut?"

Soitin äidille. Isälle. Sinulle.

Hymyilin koko kotimatkan,
kuten aurinkokin.

Edellisen työpaikan traumat
alkavat hiljalleen haaleta; kenties
en olekaan täyspaska, kuten silloin
väitettiin. ( Tai en minä tiedä -- )

Mutta kuka oikeasti voi pitää
minua hyvänä vain viidentoista
tunnin perusteella?

Hämmentää.

137.

Sade ja tuuli valuu
kyyneleinä poskille,
vaikkei edes ole suru.

Rinnassakin myrskyää;

Pistää, ja meinasi ensimmäistä
kertaa aikoihin iskeä paniikki
kun bussi luisui minne sattui.

Silti klinikalla vakuutan,
että kaikki on hyvin.

En minä niitä enää tarvitse,
vaikka itsekin luisun minne lie.

Olo on hieman outo.

Olen ikään kuin rajalla,
jonkinlaisessa murroskohdassa.

Enkä tiedä mitä odottaa.

133.

Kukaan ei tiedä, mikä
minua vaivaa.

Huomenna saan
verenpainemittarin.

Pitää seurata
tilannetta.

Ehkä lääkäri sitten,
mahdollisesti, osaa sanoa
miksi kaikki pyörii.

--

Eilen luin kielilehden
artikkeleita.

Mieli teki hihkua. Ja itkeä.
Nauroin siinä sivussa.

Olin innoissani ja
onnessani:

tätä minä rakastan!

Taisinpa lähettää muutaman
tekstiviestin liikaa.

"Hypomania päällä?"

102.

Viime ajat
ovat olleet aivan
tajuttoman uuvuttavia.

Päivien aikana
ehdin kokea
kaikki mahdolliset
ja vähän
mahdottomatkin
tunteet.

Olen itkenyt, nauranut,
turhautunut, nauttinut,
vihannut, rakastanut,
masentunut ja
ilahtunut taas.

Pyysin korkeampaa
lääkeannostusta,
ja sairaskertomukseni.

Miksi kaikki on niin raskasta?

100.

Me saimme uuden asunnon.
Me saimme myös opiskelupaikat
- ihan pian olemme yliopistossa!

Meidän elämä on alkanut
taas maistua ihan elämältä.

Ja ehkä pienesti saatan odottaa,
että toteutat unenpöhnäisen mukalupauksesi
kesänjälkeisistä unelmista.

Samalla kuitenkin saatan Sinut
turhautumisen partaalle.

"Voisitko vielä katsoa onko mulla herätys..?"
"Toi oli jo seitsemäs kerta."
"No mutta jos kuitenkin? Tai sitten mä katson."

Se viisitoista kertaa ei riitä,
heräilen kuitenkin tarkistamaan.

Kädet täytyy myös pestä,
mieluiten vähän liian usein
- ihan vain varmuuden vuoksi.

Ja jostain todella ihmeellisestä syystä
en usko avainten olevan mukana,
vaikka ne kädestäni roikkuvatkin.

Uusi elämä, kaikilta osin.