77.

Monen viikon hiljaisuus
on nyt ohi.

Kaikki oli väärinkäsitystä,
huono hetkeä,
väsymystä.

Helpotus.

76.

Olisi vaan niin helppoa
kaatua, lyödä päänsä,
menettää tajuntansa.

Vahingossa vain, ei se olisi
kenenkään syy.

Ajaisin kolarin tai
hyppäisin jonnekin.

Lopettaisin hengittämisen.

Mutta milloin?

75.

Aloin muistelemaan
ensimmäisiä kertoja,
jolloin hymyä ei saanut pois
hiekkapaperillakaan.

Kehoon levisi kaikkivoipaisuuden,
ilon, voiman ja riehakkuuden,
mutta myös rauhan tunne.

Lucy nauroi, minäkin.
Ja maailma nauroi kanssamme.

Mutta nyt kaikki on harmaata.
Sataa. Tuulee. Kaikkialla on
kuol-lut-ta.

Milloin herään?

74.

Tahtoisin ajatella vaatteiden tippuvan
siitä loogisimmasta syystä.

Mutta en usko,
ei se ole mahdollista
- minähän olen valtava.

Vyöryn, kierin, löllyn.

Enkä riitä mihinkään!

Täytyisi jaksaa,
vaikka hengittäminen,
ja ihan kaikki,
uuvuttaa liikaa.

Blää.

73.

Voisin kuolla.

72.

Serotoniinivaje tuntuu
varpaissa asti, hiuksissakin.

En jaksaisi nousta,
en tehdä töitä, ajatella,
nauraa, hengittää.

Pienimmätkin rakennelmat murtuvat
ja muuttuvat avaruustomuksi.

Se tekee minut raskaaksi.

Omalla tavallaan tämä tila
on kuitenkin tuttu ja
..turvallinen?

(Päinvastoin.)