Aloin muistelemaan
ensimmäisiä kertoja,
jolloin hymyä ei saanut pois
hiekkapaperillakaan.
Kehoon levisi kaikkivoipaisuuden,
ilon, voiman ja riehakkuuden,
mutta myös rauhan tunne.
Lucy nauroi, minäkin.
Ja maailma nauroi kanssamme.
Mutta nyt kaikki on harmaata.
Sataa. Tuulee. Kaikkialla on
kuol-lut-ta.
Milloin herään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä päivääni?