220.

En ole koskaan ollut näin solmussa.


En tiedä olenko vain sekaisin, vai
sekoittaako yhteiskunnan odotukset pääni
- - - ehken olekaan sitä mitä luulen,
vaan todellisuudentajuni on kadoksissa.


Yritän käynnistää autoa ilman avainta
Kauramaito löytyy tiskikaapista
Menen töihin vaikkei ole vuoroa
Tiputan ainoan kurssin kun en selviä siitä


Haluaisin vaan huutaa totuuteni maailmalle,
saada hyväksynnän ja jatkaa elämää.


Mutta mitä tulee tehdä
kun ei tiedä onko sun totuus
edes totta, vai oliko sekin
vain väärää muistikuvaa



Äiti... Isä...

Puhun toivottavasti pian.

219.

minua ei ole Tarkoitettu tähän

tärisen kylmästä

aiheen Rajaaminen on mahdotonta

en ymmärrä lukemaani

haluaisin hautautua sänkyyn Ainiaaksi

kenties luovuttaa vaan

fyysinen pahoinvointi on vienyt Nälän

mutta minua ei haittaa

Sietäisikin kutistua pienentyä kaventua

en ole hyvä näin

218.

Ahdistus

Vedät naamaasi
mitä sattuu

Huojut

Eikun puuthan ne,
vaikkei tänään
edes tuule

Et oikeastaan
tiedä mitä tapahtuu

Kuka olet

Entä toi toinen
sitten?

Tää päivä oli liikaa
Ja viikko, kuukausi,
vuosi, koko elämä.

Tulevaisuus...

Ahdistusta täynnä

217.

Kun katson peiliin

näen jotain muuta

kuin mitä pitäisi

216,

Pahaa oloa
Päättämättömyyttä
Perkele

- - -

Mutta myös rohkeutta
Rikkinäisyyttä
Räjähtelyä

- - -

Teen asioita, joita en normaalisti tekisi
Ja puhdistaudun tavalla, jolla ei saisi,
koska se ei ole puhdistautumista lainkaan

- - -

Hukun
Haukon henkeä

Nyt nukahdan.

215.

Sanojesi jälkeen
tavaan Janten lakia

pidättelen henkeä

en katso päin.

Tahtoisin lisätä
vielä yhden lain joukkoon:

älä luule, että olet sitä
miksi itsesi koet.

Vaihtoehtoisesti: älä luule,
ettemme voi määritellä sinua
(vasten tahtoasi).



Jos ahdistukseen voisi kuolla
niin tää varmasti olisi se hetki.

214.

Tästä tekstistä tulee pitkä, varautukaa.

Mä tiedän, että mun yksinäisyyden tunne johtuu vain ja ainoastaan siitä, että suljen kaikki ulkopuolelle. Mutta en saa suutani auki. Tuntuu että oksennan, tai jopa räjähdän, jos puhun asiasta. Samalla tiedostan, että asiasta tulisi puhua, sillä näin minusta tulee vain toimintakyvyttömämpi. Kenties tiistaina keskustelen terapiassa tästä. Sekin vaatisi paljon.

Toinen kysymys onkin sitten perhe ja ystävät. Tiedän, tai ainakin haluan kuvitella, että kaikki olisivat tukenani no matter what. En silti uskalla luottaa siihen. Vaikka aina ne lähettääkin sydämiä ja tsemppejä.

Entä yliopistolla sitten?

Entä mitä jos olenkin aivan hakoteillä - jos en tunnistakaan tunteitani ja olotilojani oikein? Entä jos ne ulkopuoliset ovatkin oikeassa? En osaa pukea tätä tunnetta sanoiksi. Pelkään paljastavani liikaa. Ja jos olenkin niin sanotusti väärässä on se erityisen kiusallista, vaikkei se mielestäni sitä olisi kenenkään muun kohdalla (tietenkään).

Ja samalla kun mieleni on hajoamassa palasiksi, on kehoni jo hyvän tovin tehnyt sitä. "Nää sairaudet on nyt kovassa kasvussa erityisesti täällä pohjoisessa. Asiassa ei ole mitään hävettävää." Samalla tää on mussa aina, en pääse siitä eroon vaikka mitä tekisin. Aluksi olin olevinani ok asian kanssa, mutta kuukausi kuukaudelta tää(kin) syö mua yhä enemmän. Kunpa edes johonkin asiaan tulisi selvyyttä.

"Ei sun tarvi pyytää anteeks sitä et sun elämä ei oo pallomeressä uimista."
"Jos sinulla on mielessäsi jokin muu nimi jota haluaisit meillä asioidessasi käyttää, niin kuulisin sen mielelläni."
"Oonhan jo sanonut, että sä saat olla just sitä mitä sä olet. Oot yhä sinä, edelleen rakas ja mulle tärkeä. Mikset oo aiemmin puhunut tästä?"

Koska en osaa. Ja tämänkin julkaiseminen ahdistaa. Toisaalta olen semianonyymi täällä, vaikka monet läheiset tästä blogista tietääkin. Pakko on vaan jonnekin tätä purkaa, enkä jaksa uutta turhaa blogia perustaa tämän vuoksi.

Pahoittelen epätyypillistä postausta. Palaan ruotuun taas seuraavassa tekstissä.

Ehkä.

213.

Miten voi olla niin vaikeaa kirjoittaa
yksi kolmekirjaiminen sana?

Tai tarkemmin sanottuna nimi.

Ahdistaa, mutta tein sen. Otan
askeleita suuntaan, joka
toivottavasti on minulle oikea.

En tiedä
En tiedä
En tiedä

Ahdistaa.

Mutta tein sen.

212.

Pyrin syömään aamiaiseksi
tuorepuuroa siemenillä joka aamu
(tänään tosin ahdisti liikaa)

Pyrin käymään ulkoilemassa
edes pari kertaa viikossa
(aina en kykene, mutta yritän)

Pyrin saamaan tarpeeksi unta
(käytännössä määrä kuitenkin vaihtelee
kolmen ja yhdentoista tunnin välillä)

Hakeuduin takaisin hoidon piiriin
ja huomenna olisi taas tapaaminen

Lopetin työt

- - -

Vaikka teen asioita
oman hyvinvointini eteen,
tuntuu että olo vain pahenee.

Koti ei ole koti
Täällä ei ole hyvä
Kukaan ei voi hyvin

- - -

Entä jos oikeasti vaan muuttaisit?

Mä en voi elää paikassa,
jossa mun ei anneta nukkua
öitäni rauhassa. Enkä sellaisessa,
jossa paiskotaan ovia ja ollaan
jatkuvasti räjähdysalttiina.

Entä jos oikeasti vaan muuttaisit?

Tai minä.

211.

Yliopisto, Iso Pyörä ja
Suomen hallitus
kusee.

Viisi päivää luentojen alkuun,
mutta ei yhtäkään kurssia
jolle osallistua.

Prima. Helvetes prima alltså.

Opintojen lopettaminen
houkuttelee enemmän kuin koskaan,
vaikken vaihtaisi pääainettani
mistään hinnasta.



Tähän päälle Sinun ongelmat,
minun ongelmat, muut muutokset
opintoihin sekä tukiin liittyen
niin jo on soppa valmiina.



Eikä siinä vielä kaikki,
mutta ei siitä sen enempää - vielä.


Toivon ettette unohda minua kokonaan

210.

Elämä on välillä vähän rankkaa.

En mä stoppia kuitenkaan painaisi,
mutta missä on pause?

Mua väsyttää, ei väsytä, väsyttää,
uuvuttaa, ei väsytä, uuvuttaa, väsyttää.

Kissalta revitään puolet hampaista pois.
Mutta se sentään paranee. Minä en.

Miksi? Miksimiksimiksimiksi???

Etkä Sinäkään saatana auta yhtään,
valitat vaan kaikesta, muttet tee
asioille yhtään mitään.

En voi sun puolestasi parantua.

Ehkä sun kannattaisi sit vaan muuttaa pois

209.

Kissat tuijottaa hämmentyneinä
huoneen vastakkaisesta nurkasta

Sinä pelaat toisessa huoneessa

Minä itken
Ja paiskon tyynyjä
Itken vähän lisää
Ja tärisen

En tiedä tärisenkö
raivosta vai ahdistuksesta,
kylmyydestä vaiko mistä

Mutta onko sillä edes väliä?

Kun kuulemma pitäisi vaan
ottaa itseään niskasta kii,
alkaa tekemään asioita
niin ne tulisi joskus tehtyäkin

Mutta kun ei se saatana oo niin helppoa!!!



Tai ehkä oonkin vaan poikkeuksellisen
heikko, typerä ja viallinen yksilö


Kukaties.

208.

Eikö tää olo vois jo mennä ohi?


Haaveilen omasta
telkkarista
sängystä
kirjahyllystä
lipastosta

Ajasta

Kissat mulla on jo
ja sohva

Tiskikonetta unohtamatta




Mitä mä teen
Mitä mä teen
Mitä mä teen

Ei tällaista saa ajatella



En mér líður ekki vel.

205.

Ja hetken aikaa sä mietit
kuinka naurettavan helppoa
ois vaan kompastua,
kaatua ton bussin alle.

Tai pakun, henkilöauton,
ratikan - jonkin vaan


Sä oot niin hukassa
sun elämän kanssa
muttet tiedä mikä
auttaisi tai helpottaisi

Tai on sulla aavistus,
mutta varmuutta ei


Etkä sä nyt yhtäkkiä
voi vaan vaihtaa elämää.


Paskempi homma se.

204.

En mä tiedä mitä tehdä




Olen niin kovin uupunut

203.

"Ehkä mä en vaan tuu
tänne enää kaupasta"

Mutta en saisi suuttua.

Minä olen väärässä,
minä teen väärin,
minä olen väärä



Mä kuolen pian,
ellei tilanne muutu

Tai teen jotain
itselleni



Enkä halua
Mut ahdistaa
Ja mä vihaan tätä


Vuoristorata on kiva
ainoastaan Lintsillä

201.

Tyhjä olo

Tuntuu kuin olisi
menettänyt rakkaan,
jonkun itselle tärkeän

Ja niinhän kohta käykin
mutta tällä kertaa oikeasti


On tajuttoman
raastavaa
turhauttavaa
vihastuttavaa
surettavaa
tietää, että pian,
tuntien päästä,
joku ei enää
hengitä


ole olemassa


Et enää koskaan
tapaa toista;
silitä, vietä aikaa,
ole lähekkäin

Et enää koskaan voi
katsoa toista silmiin,
kehua hienoksi


Mä soisin sulle sen
helpotuksen mielelläni,
mutta olen itsekäs
- ei saa lähteä vielä





Ei vielä. Tai koskaan.

200.

Ja sä teet sen
vaikka tiedät
ettet sais

Ja se tuntuu hyvältä
vaikkei uskois

Ja vaikkei se
oikeesti oikeesti helpota
ni helpottaa se

Ja sä tiedät
että teet sen taas
vaikkei pitäisi

Ei väliä kuinka paljon
aikaa menee välissä

Sä aina palaat
samoille urille
vaikka se on


vaarallista

199.

Minä en ole minä.

Tai pikemminkin
tämä ulkokuori,
kasa lihaa, luita ja
kuolleita soluja.


Olen ajatus, häivähdys,
jokin pieni mytty,
joka tarkastelee maailmaa
tästä
tyhjästä
kuoresta
käsin.

Se kuori suojaa, muttei
tunnu omalta

Suojaavuudestakaan
en saanut takuukuittia.

Entä jos tahdonkin palauttaa tämän?


Ei tämä tunnu omalta.
Tämä on viallinen.
Tämä tuntuu vieraalta.
En ole tyytyväinen.

Tahdon rahani takaisin
tai edes uuden kuoren!

198.

Päivä päivältä, hetki hetkeltä
tuntuu yhä enemmän siltä,
ettei musta ole tähän.

Elämä on niin kamalan
hankalaa ja monimutkaista.

Vastoinkäymisiä odottaa
joka nurkan takana, yksinäisyys
ja surullisuus on minussa, eikä
unettomuus päästä otteestaan.

Tulevaisuudessa täytyy tehdä
hurjan isoja päätöksiä.

En tiedä onko musta siihen - - -

Mä voisin vaan
hukkua
pumpuliin

Tai lopettaa kaiken,
kun ei enää jaksaisi

"On ennenkin jaksettu!"



Niinpä niin.