126.

Vielä en uskalla sanoa muuta
kuin, että alan viimen olla tiettyihin
asioihin itsessäni tyytyväinen.

Olen saanut sopusuhtaistettua
asioita itselleni passaavaan mittakaavaan.

Leikkauksen jälkeen ei kulunut
kauaakaan, että huomasin tunnon
palanneen kaikkialle. Huh.

Nyt kun vielä kipu katoaisi --

Saatiin uusi matto!

Ja minä leijun.

125.

Ilta kului Kauriin ja
Monumenton parissa.

Pikkuhiljaa lamaannus kuitenkin
valtaa kroppaa jaloista alkaen --

"Tää leikkaus on nyt
hermoston kannalta
vähän hankala operaatio."

Kuulemma on riskinä,
ettei tunto koskaan palaa.

Onneksi Sinä tulet mukaan.

(Kissakin käytti ensimmäistä kertaa
hajonnutta tassuaan tänään!)

Ehkä se menee ihan hyvin?

124.

Oli puheenaiheena kissa
tai mikä vaan, minä itken.

Kun keskustelu kääntyy
ruokaan, käännän
katseeni pois.

Itku ei lakkaa.

Tunnen olevani todella
hukassa ja riittämätön.

Jos ei tarvitsisi olla vastuussa,
leijuisin jonnekin, ja olisin
tavoittamattomissa
edes hetken.

Unohtaisin sen,
ettei tilillä ole rahaa,
enkä tuntisi mitään.

Nyt on joululoma.

Mutta missä viipyy loma elämästä?

123.

Munakoisoa, kesäkurpitsaa,
herkkusieniä, tomaattimurskaa
ja ihan vähän mozzarellaa.

Paljon valkosipulia
ja yhä vaan neljätoista
opintopistettä.

Pian on taas leikkaus kissalla,
eikä omaanikaaan ole viikkoa.

Pitäisi alkaa taas liikkumaan.

Mutta ensin täytyisi ostaa kengät,
joihin minulla ei ole varaa.

(Nämä monen sadan euron
yllätysmenot saisi jo loppua..)

Huoh.

122.

- Porkkana
- Kurkku
- Tomaatti
- Salaatti
- Parsakaali
- Kukkakaali
- Pavut
- Banaani
- Klementiini
- Meloni
- Marjat
- Raejuusto

* Kahvi
* Tee
* Vesi
* Maito

Välillä myös muuta.

Korvassa pian kasimillinen.

Vois keittää lisää kahvia.

121.

Isän työkaveri sai kenkää,
toivottavasti isä ei.

Äidillä epäiltiin nivelrikkoa,
mutta onneksi vain kissalla on se.

Äidin koira linkuttaa,
välillä taas ei. Mikä lie silläkin.

Sinun keho on sekaisin,
samoin minun pääni.

"Se valittaa aika paljon",
sanoo henkilö, jolla ei itsellään
ole koskaan mitään hyvää sanottavaa.

Ja eikö ole oikeutta?

Päähän tässä hajoaa, kun
päivä toisensa jälkeen
on yhtä kamppailua.

Koko syksy yhtä vastoinkäymistä.

Josko vielä sen kymmenen
päivää jaksaisi pakertaa ja panostaa --

Sitten, jos jaksan, voin juhlia
syntymäpäivääni, joka sekin tulee
vietettyä tenttisalissa panikoiden.

Vitun mahtavaa. Tarvitsen aikalisän.

120.

Olen turta,

oksettaa,

tunto katoaa.

Silmien eteen avautuu
vain tyhjyys.

Sumua.

Satunnaisesti tulee hetkiä, jolloin
toivon, ettei minua enää olisi.

Tämä on yksi niistä.

119.

Kaipa sitä on kasvettu aikuisiksi,
kun tee on vaihtunut kahviksi,

ja tuntemattomat miehet tulevat
puhumaan ja koskemaan;
kadulla, bussissa, metrossa
tai missä vaan.

Mitä tein aiemmin oikein
ollakseni läpinäkyvä?

-- Sellainen, jota ei katsottu,
eikä haluttu.

Tai siis... Mutta ymmärrättehän?

Itse en ole varma.

Muusta ainakaan, kuin että
kodin seinät eivät koskaan ole tuntuneet
vankemmilta.

Nyt, kun ainoastaan meillä on avaimet.

118.

Olen vihainen, pettynyt,
petetty ja pelokas.

Olen kai optimisti kaikesta
huolimatta,
mutta masentaa aivan
vietävästi.

Tänään tulisi olla iloinen
ja helpottunut, sillä
kissan kuntoutuminen
on alkanut.

Mutta mitä jos tulehdus leviää?

Ja miksi lääkärit eivät osaa asiaansa?

En ole enää murhanhimoinen
- olen vain turta.

Ja paljon paljon köyhempi.

117.

Kuinka yhtäkkisesti
ahdistus voikaan iskeä..

Se lamauttaa
ja kylmettää.

En kykene liikkumaan,
ja ajatuksetkin ovat vain
harmaata taustahälyä.

Missä minä olen?

Olen voimaton.

Kaikesta hyvästä palautteesta
huolimatta tuntuu, etten
millään kelpaa.

Sinä et halua minun tekemää ruokaa.
Isä ei tulekaan isänpäiväkahville.
Puheluihini ei vastatakaan --

Vajoan.

116.

Vaniljakokis riittää
hillopurkin tekosyyksi.

Salaatti on päivän ruoka
(taas) - mutta ainakin itujen
ja raejuuston kanssa!

Luultavasti ylihuomisen jälkeen
kaipaan jälleen nollausta.

Nyt lähinnä pohdin missä
ja kenen kanssa.

Tätä viikkoa tulee taatusti ikävä.

Äh.

115.

Jännitys kasvaa
ja sen mukana ahdistus.

En pysty pysymään paikoillani.

Hypin, kävelen, käyn suihkussa,
menen parvekkeelle istumaan,
mutta hetken päästä kävelen
jälleen ympäri asuntoa.

Leikkaan kissojen kynnet.

Kävelen vähän lisää.

Syömisestä ei tule mitään
- muuten varmaan oksentaisin.

Olisihan se kai ollut ihan
hyvä, sillä minua pyörryttää,
heikottaa ja tärisyttää.

Epätoivoisesti yritän vielä kerrata,
mutta ei siitä mitään tule.

Keskittymiskyky nollassa.

Apua.

114.

Vanhat tavat
nousevat pintaan.

Tosin nyt minulla on....

Houkutukset ovat
kovia.

Valmistin hillopurkin,
se rentouttaa.

Mutta entä sen loputtua?

Arkkifoneemit, infiksit, valenssi
ja antonyymit riivaavat -
jättäkää rauhaan !

En jaksaisi enää.
Ei kiinnosta.

Huomenna se on ohi.

113.

Minulla on nälkä.

EI – keskityn tenttiin lukemiseen

ja juon kahvia.

Lopulta syön pinaattia, vihreitä papuja

ja tomaattia.

Minulla on nälkä.

EI – etsin netistä kuvia ihanista

rastapäistä.

Heikkouttani menen ja syön

salaattia.

Taidan vältellä velvollisuuksia

viimeiseen asti; tenttiin lukemisen sijaan

lähden lähes kolmen tunnin sienestysretkelle.

Ja syömisen sijaan …

No, mitä vaan.

Voisin hukkua villapaitaani.

112.

Sydän hakkaa, kurkkua
kuristaa, huimaa, raajat
puutuvat, enkä pysty
pysymään paikoillani.

Kaikki tuntuu epätodelliselta.

Äänet sekoittuvat raskaaksi
massaksi, enkä saa mitään
luennosta irti.

Sali alkaa pyöriä yhä nopeammin
- pysähdy jo!

En saa henkeä,
oksettaa...

Pelastakaa?

111.

Pitäisi kai viimein hankkia se
vaaka - myös keittiöön,

kävellä ripeästi
pidempiä matkoja,

tehdä kaikenlaisia liikkeitä,

jotenkin vain helpottaa
tätä oloani.

Miksi olen tällainen?

Huono, liian kaikkea.

Olisinpa ja pitäisi
ovat kaksi
eri maailmaa.

Miksen saa mitään aikaiseksi?

110.

Ajatukset pyörivät
isojen kysymysten
ja päätösten äärellä.

Mitä jos minä mahdollistaisinkin
vakaamman, meidän yhteisen
tulevaisuuden -- ?

Mutta miten ja milloin
- vai odotanko vaan?

Apua..

109.

Silmissä hyppivät klusiilit
ja frikatiivit, enkä tunne
saavani otetta mistään.

Ahdistaa.

Elämä tuntuu vyöryvän
painavana massana.

Olen puristuksissa.

En pysty vaikuttamaan
minkään kulkuun.

Saan kehuja sitoutumiskyvystä
terapiaan - mutta entä hoitajat sitten!

Onko se oikeasti okei,
että mulla vaihtuu puolentoista
vuoden sisään terapeutti
jo kolmatta kertaa?

Olen kyllästynyt.

Ehkä minäkin vaan
lopetan ja luovutan.

Ehkä tosiaan.

108.

Tämä ilta oli aivan ihmeellinen --

Aivan kuin olisin tutustunut todella
läheiseen ja mahdottoman tärkeään
henkilöön aivan alusta.

Koin sen jännityksen,
kiusallisuuden ja hermostuneisuuden,
mutta samalla tutun pirskahtelevan
iloisen, onnellisen, hyväksytyn olon.

Keskustelimme kirjallisuudesta,
analysoimme ympäröivää universumia,
kuuntelimme musiikkia ja nautimme.

Kutsun häntä Untuvaksi.

Sillä hän on pieni ja kevyt,
mutta mahdottoman pehmeä
ja miellyttävä olemukseltaan.

Tärkeä.

Elämä alkaa aina uudestaan.

107.

Yksinäisyys repii ja raastaa
minut hajalle, atomi toisen jälkeen.

Ahdistus koskettelee minua
ympäri kehoa vieden
viimeisetkin tunnon rippeet.

Olen pelkästä mustuudesta
koostuva möykky, enkä ansaitse
saada kuin lisää mustuutta.

Olen turha.

Varjot valuvat seiniltä lattialle,
liikehtivät levottomasti
kuin vesi.

Ja minä olen aitiopaikalla.

106.

Syömättömyys
ja pari nappia.

Kylmää, huimaa,
mutta enää ei satu.

(Päinvastoin--)

Kaksi ensimmäistä päivää
vasta takana,
silti bussimatkat itken uupumusta.

Anteeksi Lucy, anteeksi Kauris
- taidan lähteä tätä kaikkea pakoon.

Maailma pyörii, ja mietin josko
saisin sen pyörimään vielä edes
hiukan enemmän; lujempaa niin,
ettei enää tarvitsisi tuntea.

Tunnen olevani niin yksin,
mutta sitähän minä kai tahdoin.

Olisinpa aina sumussa.

105.

Yhtäkkiä iski pelko,
kateus ja kaipuu.

Muutokset elämässä saivat
ikävöimään niin sanotusti
vanhoja hyviä aikoja.
Sen aikaisia ystäviä.

Vaikka semmoisia ei ollutkaan.

Päivittäin tulee kaloreita
reippaasti alle suositellun.

Leijun pilvissä, aivan
kuten vuosi sitten.
Seuranani Lucy ja Kauris.

Suunnittelen tulevaa.
Toivon Sinun korjaavan minut
- saavasi minut onnelliseksi.

Mutta saatan olla
liian hajalla.

Se jää nähtäväksi.

104.

Ahdistus saa ajatukset
palaamaan entiseen.

Samalla kun poistan
menneisyyteni jälkiä,
alan omalla tavallani
kaivata sitä.

Keveyttä, kontrollia, huumaa.

Näyttäisin ja tuntuisin
paremmalta.
Olisin ja kokisin
paremmin.

Nyt vain odotan inspiraatiota.

103.

Niin paljon asioita tapahtuu,
on tapahtunut ja
tulee tapahtumaan,
etten itsekään
ymmärrä.

Muutimme. Ja jollakulla
on avaimet asuntoomme.

Oven takana voi olla kuka vain.

Silti hengitän edes
hieman kevyemmin.
Koska se ei asu enää
naapuripihalla.

Törmäsin sen siskoon tänään.
Ahdistus oli jo lähes kolmen
vuoden jälkeen hallittavissa -
esitin, etten tunnistanut.

Kodin lähellä on spiraali maassa.
Ja sammakoita.

Metsää, jossa puut ovat kasvaneet
penkeiksi. Ja kalliota, joka
huutaa seikkailulle!

Elämä osaa olla aika maagista.

102.

Viime ajat
ovat olleet aivan
tajuttoman uuvuttavia.

Päivien aikana
ehdin kokea
kaikki mahdolliset
ja vähän
mahdottomatkin
tunteet.

Olen itkenyt, nauranut,
turhautunut, nauttinut,
vihannut, rakastanut,
masentunut ja
ilahtunut taas.

Pyysin korkeampaa
lääkeannostusta,
ja sairaskertomukseni.

Miksi kaikki on niin raskasta?

101.

Miksi mun täytyy
olla olemassa?

100.

Me saimme uuden asunnon.
Me saimme myös opiskelupaikat
- ihan pian olemme yliopistossa!

Meidän elämä on alkanut
taas maistua ihan elämältä.

Ja ehkä pienesti saatan odottaa,
että toteutat unenpöhnäisen mukalupauksesi
kesänjälkeisistä unelmista.

Samalla kuitenkin saatan Sinut
turhautumisen partaalle.

"Voisitko vielä katsoa onko mulla herätys..?"
"Toi oli jo seitsemäs kerta."
"No mutta jos kuitenkin? Tai sitten mä katson."

Se viisitoista kertaa ei riitä,
heräilen kuitenkin tarkistamaan.

Kädet täytyy myös pestä,
mieluiten vähän liian usein
- ihan vain varmuuden vuoksi.

Ja jostain todella ihmeellisestä syystä
en usko avainten olevan mukana,
vaikka ne kädestäni roikkuvatkin.

Uusi elämä, kaikilta osin.

99.

Ahdistaa ahdistaa ahdistaa
ahdistaa ahdistaa ahdistaa
ahdistaa ahdistaa ahdistaa
ahdistaa ahdistaa ahdistaa
ahdistaa ahdistaa ahdistaa
ahdistaa ahdistaa ahdistaa.

Tai en tiedä.

Jos jalkani olisi kunnossa
///
Jos minulla olisi aikaa
///
Jos en olisi vaan niin huono.

Tekosyitä, naurettavia sellaisia!

Olen säälittävä, saamaton
- miten tämän pukisi sanoiksi?

"Voisin olla toisenlainen."

98.

Tunnen olevani hieman
tuuliajolla.

Tänään
en jaksanut oikaista
väärinkäsitystä
ajatuksistani.

Tänään
en jaksanut olla ajattelematta
jättäväni väliin
syömisen.

Tänään
on siis kaiken kaikkiaan
ollut melkoisen
ok päivä.

On ihan ok käyttää ruokaan
alle kolme euroa,
ja lopulta skipata sekin
ruokailu.

On ihan ok haluta
nukkua, riehua, katsoa elokuvaa
ja olla muuten vain levoton
samanaikaisesti.

En edes muista, mitä olin sanomassa.

97.

Asioiden luulisi helpottuvan nyt,
kun elämänpiiri laajenee;

Elintila suurenee,
vanhat, aivan liian painavat
muistot ja haamut jäävät taakse,
tulee uusia kuvioita

-

asiat etenee.

Silti sisälläni poukkoilee
epämääräinen ahdistuspallo.

Erilaisia ajatuksia on
niin miljoonasti,
enkä saa ainoastakaan
otettua kiinni.

Tuntuu kuin kaikki menisi
eteenpäin, mutta minä
jään jälkeen.

Milloin minusta tulee minä?
Milloin voin hallita elämääni?

Miksi kaikki päätetään meidän puolestamme?

96.

Niin hassua,
että aurinko paistaa
vielä työpäivän päätyttyä.

Meri liplattelee
kauniina laineina,
ja metronkin täyttää
iloinen puheensorina.

Sitten on minä;

Minä nuhjuisessa talvitakissani.
Minä masentuneempana kuin aikoihin.
Väsynyt minä, katse auringosta poispäin.

Mieli tekisi lähteä seikkailulle:
hypätä bussiin ja huristella kaupungin
toiselle laidalle - tai vaan kävellä
tuttuakin tutummalle aallonmurtajalle
pohtimaan elämänvirtaa.

Missä on ne ihmiset, jotka ravistelevat
minut irti rutiineistani ja peloistani
silloin kun heitä tarvitsisin?

En enää osaa olla spontaani.

95.

Kipu tuntuu kaikkialla.

Sen ainoan kerran, kun
pistän vastaan minua vähäteltäessä,
ääneni värähtää.

Halveksiva tuhahdus,
ja "No ei toi kyllä oo itkun aihe."

Tätä menoa taidan
katkeroitua.

Ahdistuskaan ei ota lievittyäkseen.

Miksi juuri Sinä?

Et ole yhtään sen parempi
kuin muutkaan,
enkä minä huonompi.

Kai.

94.

Asiat realisoituvat,
ja sen myötä
ahdistuskin
kasvaa.

Pitäisi lukea, päntätä,
opiskella ja vielä vähän lisää.

Kuuntelen väkivaltaista musiikkia,
vääntelehdin levottomasti tuolilla,
luen vinkkejä ja ohjeita tilanteeseen.

En halua...uskalla,
vielä. Antakaa lisää aikaa!

Tunnen olevani kamalan
yksin tämän kanssa, vaikka
tuhannet ovat samassa suossa.

Ainakin minulla on
viidesosan mahdollisuus,
eikä kahdeksantoista --

-- pää halkeaa.

93.

Basson siivittämänä eksyn
väärille, myrkyllisille
sivuille.

Tai en oikeastaan eksy
- hakeudun.

Uudet suunnitelmat alkavat
punoutua mielessäni.

Punnitsen mahdollisuuksiani
onnistua siinä sun tässä;

kokeet lähestyvät,
työt painavat päälle,
kotiakin pitäisi siivoilla.

Kuvittelin aina, että olisin vapaa
tekemään mitä vaan
muutettuani kotoa..

Että saisin täysin päättää
tekemisistäni ja menoistani.

Se on valetta.

Koskaan. Ei. Voi. Olla. Täysin. Vapaa.

Ikinä.

---

Olo on sekavampi kuin aikoihin:
en tiedä mitä tahdon, koska
kaikki haaveet huutavat
toistensa päälle.

En tiedä mikä äänistä on omani.

---

Miten voi samalla mennä niin hyvin,
mutta huonommin kuin aikoihin?

---

Sumuista.

92.

Oivalluksia:

Silmäkulmissa ei olekaan pisamia.
Naurattaa.

Minä rakastan Sinua, aivan valtavasti.
Olet lämmin.

Osasin hiljentyä, kaikki oli ikään kuin
minua varten.

En tahdo lähteä, sillä elämä
on täällä.

.

Mutta mikään ei riitä,
aina jokin on pielessä.

.

Menneisyys kummittelee satunnaisesti,
edelleen.

Haamut eivät kysy kuulumisia,
mutta kutsuja iltamiin tulee
- työpäiville, tietenkin.

.

Hyvää ja huonoa; sekavaa.

91.

Viikonloppu tulee olemaan
yhtä haastetta;

Tulen tapaamaan
Yksinäisyyden,
Ikävän,
kenties Pelonkin.

Silti näin on hyvä.

Veneessä on tuttu tuoksu,
meri tuntuu luontevalta.

Elämä on nyt.

90.

"Mä sanoisin, että mä sanoisin 'Joo'
kesän jälkeen."

Uni tuli hymyn saattelemana,
kun sanasi kaikuivat
päässäni.

"Se on asia, jota minä
tahdon."

Samoin.

89.

Yksinäisyys, nukahtaminen,
ja ehkä ihan vain minä,
ahdistaa.

Kun et ole lähellä, koen
.....eroahdistusta?

Tuntuu kuin jumittaisin
samoja raiteita yhä uudelleen.

Toisaalta voin tuntea
tulevaisuuden jo ovella:
Me - aina ja aina..

Kaipaan tiettyä varmuutta.

Joko pian?

88.

Toisinaan tulee eteen
päiviä, joita ei
toivoisi.

Tänään on niin;

Sain lähietäisyydeltä
tuntea välinpitämättömyyden,
ilkeyden ja laiskuuden.

Pään kivistys ei ota loppuakseen,
ja tarve turruttautua
on kova.

Mutta itkeä ei saa.

87.

Aivan kuin olisin
...

Mutta voiko
niin olla?

En ole panostanut,
yrittänyt lähes
ollenkaan.

Antakaa sen olla totta?

86.

Meinneisyyteni on kuin
teräase kaulallani.

Ja kaikki
odottavat vuoroaan
päästä viiltämään
suloisen pieniä
haavoja.

Ei auta vaikka pyristelen
kaikin voimin, huudan:
kukaan ei kuuntele.

Maailma on niin kiero,
enkä enää tiedä tahdonko
olla osa sitä - tätä.

Hukun.

85.

Pian
elämässäni alkaa
uusi
vuosikymmen.

Vaivihkaa

huomaan kuitenkin
yrittäväni
elää muistoja
uudelleen

-

järkevyydestä viis.

Kun katson peiliin,
näen liian aikuisen
(liian sitä, liian tätä,
liian, liian, liian)
itseni.

Tahdon repäistä
ja lujaa!

Kuka oikein olen?

84.

Kauris on
kaunis, siro, ja
synkkyydessäänkin
värikäs ihminen.

Saatan olla itseni,
silti samanaikaisesti
esittäen tuhatta roolia.

Ja se on
täysin
OK.

Kiitollisuus on
väreilevää, kaunista
ja aitoa

-

kiitos.

83.

Aikamatka menneisyyteen.

Abstraktia olemista.

Savukkeiden, ihmisten,
elämän ja olemisen analysointia.

Ja ehkä vähän ..
rentoutumista.

Lucyn kanssa kaikki
on piirun verran helpompaa.

Tajusin päässeeni yli.

(Ehkä.)

82.

Keho lievästi ruhjeilla,
mutta mieli kirkkaana.

Sini-violettia
hyvää oloa
leijuu taivaalla.

Käsinkosketeltavaa,
silti hapuavaa,
onnellisuutta.

Tämän hetken voittorivi
on 776, 516, 326,
sekä 5.

Kai.

En palaisi menneeseen.

Luulisin.

81.

Menneisyyden haamuja:
hyviä muistoja ja unelmia.

Silti tulevaisuus kynnyksellä;
ystävineen, kokemuksineen.

Näin on hyvä, luulisin,
vaikka huominen romahtaisikin.

Hyvää yötä.

80.

Hassua kuinka edelleen
puin lähes kolmen vuoden
takaista välirikkoa.

Huono äitisuhdetta,
lasista lapsuutta.

Mutta se on mennyttä:
ollutta ja unohtunutta.

Sillä nykyään, niin
kliseistä kuin kaikki onkin,
on Meitä takana
750 rakkaudentäyteistä,
ihanaa päivää.

"Aika on mennyt niin nopeasti."

Eihän se lopu kesken?

79.

Edessä tuntien ja
taas tuntien paasto.

Voisin hieman,
puolivahingossa,
ehkä mahdollisesti..
Tai ehken sittenkään.

Vaikka on rauhallista,
olen varma tässä olevan
jotain mätää.

Odotan romahdusta,
epätoivoa, kipua,
ahdistusta.

Mutta leijun maan yllä,
melankolia siipinäni.

Hämmentää.

78.

Lähes 600 minuuttia töitä,
vajaat 200 kilokaloria.

Ei saisi, mutta tuntuu
äärettömän
hyvältä.

Heikotus, keveys, tyhjyys
auttaa.

"Sun ailahtelut huolestuttaa.."

Ja minä itken ja nauran ja huudan ja riehun ja paiskon
ja järjestelen ja kiillotan ja suunnittelen ja tiuskin ja mietin teräviä.

Ja iltaisin sinä lasket lääkkeeni.