Niin hassua,
että aurinko paistaa
vielä työpäivän päätyttyä.
Meri liplattelee
kauniina laineina,
ja metronkin täyttää
iloinen puheensorina.
Sitten on minä;
Minä nuhjuisessa talvitakissani.
Minä masentuneempana kuin aikoihin.
Väsynyt minä, katse auringosta poispäin.
Mieli tekisi lähteä seikkailulle:
hypätä bussiin ja huristella kaupungin
toiselle laidalle - tai vaan kävellä
tuttuakin tutummalle aallonmurtajalle
pohtimaan elämänvirtaa.
Missä on ne ihmiset, jotka ravistelevat
minut irti rutiineistani ja peloistani
silloin kun heitä tarvitsisin?
En enää osaa olla spontaani.
Tunnistan taas liian hyvin itseni. Huokaus... Usein rautatieasemalla tulee sellainen olo, että jos hyppäisikin aivan eri junaan kuin oli aikomus ja lähtisi jonnekin vieraaseen paikkaan seikkailemaan, tai jopa satamaan ja sieltä eteenpäin. Mutta pääsenkin aina vain pikku kotikaupunkiin ja pieniin piireihin. Tosin on täälläkin ihan hyvä.
VastaaPoistaVoisipa vaan olla niin huoleton, että voisi lähteä matkaan ilman suuria suunnitelmia.
Niin, voisipa.. Jos ei olisi sitä monen tonnin painoista vastuuvuorta roikkumassa kuin valurautapallo nilkassa.. Jos ei tarvitsisi olla tietynlainen, "sopia muottiin".. Jos ei sitä, jos ei tätä, jos, jos, jos...
PoistaÄh.