142.

Kylmyys, nuha, väsymys.

Ei väliä.

Liian vähän aikaa kaikkeen.

Ei väliä.

Ajan itseni pian piippuun.

Ei väliä?

Mutta toisaalta näin on
aika hyvä. Ja toisaalta olen
aikaansaanut paljon.

Olen ihan tyytyväinen.

141.

Päässä jyskyttää eilisen
epätodellinen olo.

Tuntui kuin olisin samanaikaisesti
uponnut ja lähtenyt leijumaan,
ollut raskas mutta äärimmäisen kevyt,
ollut sekä tunnoton että kaiken tunteva.

Aivan kuin olisin
aikamatkannut --

Elin muistojani uudestaan,
tällä kertaa uusin valinnoin.

En suostunutkaan tuntemattoman
halattavaksi, vaan ryskytin kiinni
mennyttä sairaalan ovea ja huusin.

Ahdisti, sydän löi epätahtia,
ja hämmensi niin kovasti.

Yhtäkkiä olikin lakkiaispäivä,
vaikka juuri hetkeä aiemmin olin
vielä yläasteella. Musiikki soi
korvissani niin kovaa, että näkökin
alkoi sumentua.

Kaikki ympärilläni pyöri, ajatukset
kulkivat liian nopeaa, oksetti.

Sitten kissa. Oma sänky. Sinä.

Todellisuus.

Mitä tapahtui?

140.

Tekemäni UMK-tärppilista
aiheuttaa vahvoja viboja ja
tahtoo tanssittaa.

Kupliva into pulppuaa sisälläni,
enkä millään malttaisi odottaa
m i t ä ä n !

Pian on mahdollisuus tanssia,
ja hetkeksi unohtua rytmiin.

Mutta ensin
velvollisuudet
kutsuvat.

Tuu jo viikonloppu!

- * - * - * - * -

Näin post scriptumina, tyylistä
jälleen poiketen: pian tulee 150. postaus
- haluatteko jotain spesiaalia?

139.

Energiaa tuntui olevan
vaikka muille jakaa.

Nyt vaan nukuttaa.

Ja väsyttää.

Mutta ehkä huomenna
taas jaksaa. Tai en tiedä.

Josko vaan ottaisin
hetken taukoa kaikesta.

Voisi tehdä hyvää.

Ja tee.

138.

Saatoin saada töitä.
Tai siis. Kun.

"En enää ikinä soita kellekään
muulle jos tarvitsen tuuraajaa!"

&

"Mulla saattais aueta pian 10-20h/vko
paikka. Olisitko kiinnostunut?"

Soitin äidille. Isälle. Sinulle.

Hymyilin koko kotimatkan,
kuten aurinkokin.

Edellisen työpaikan traumat
alkavat hiljalleen haaleta; kenties
en olekaan täyspaska, kuten silloin
väitettiin. ( Tai en minä tiedä -- )

Mutta kuka oikeasti voi pitää
minua hyvänä vain viidentoista
tunnin perusteella?

Hämmentää.

137.

Sade ja tuuli valuu
kyyneleinä poskille,
vaikkei edes ole suru.

Rinnassakin myrskyää;

Pistää, ja meinasi ensimmäistä
kertaa aikoihin iskeä paniikki
kun bussi luisui minne sattui.

Silti klinikalla vakuutan,
että kaikki on hyvin.

En minä niitä enää tarvitse,
vaikka itsekin luisun minne lie.

Olo on hieman outo.

Olen ikään kuin rajalla,
jonkinlaisessa murroskohdassa.

Enkä tiedä mitä odottaa.