Sade ja tuuli valuu
kyyneleinä poskille,
vaikkei edes ole suru.
Rinnassakin myrskyää;
Pistää, ja meinasi ensimmäistä
kertaa aikoihin iskeä paniikki
kun bussi luisui minne sattui.
Silti klinikalla vakuutan,
että kaikki on hyvin.
En minä niitä enää tarvitse,
vaikka itsekin luisun minne lie.
Olo on hieman outo.
Olen ikään kuin rajalla,
jonkinlaisessa murroskohdassa.
Enkä tiedä mitä odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristä päivääni?