214.

Tästä tekstistä tulee pitkä, varautukaa.

Mä tiedän, että mun yksinäisyyden tunne johtuu vain ja ainoastaan siitä, että suljen kaikki ulkopuolelle. Mutta en saa suutani auki. Tuntuu että oksennan, tai jopa räjähdän, jos puhun asiasta. Samalla tiedostan, että asiasta tulisi puhua, sillä näin minusta tulee vain toimintakyvyttömämpi. Kenties tiistaina keskustelen terapiassa tästä. Sekin vaatisi paljon.

Toinen kysymys onkin sitten perhe ja ystävät. Tiedän, tai ainakin haluan kuvitella, että kaikki olisivat tukenani no matter what. En silti uskalla luottaa siihen. Vaikka aina ne lähettääkin sydämiä ja tsemppejä.

Entä yliopistolla sitten?

Entä mitä jos olenkin aivan hakoteillä - jos en tunnistakaan tunteitani ja olotilojani oikein? Entä jos ne ulkopuoliset ovatkin oikeassa? En osaa pukea tätä tunnetta sanoiksi. Pelkään paljastavani liikaa. Ja jos olenkin niin sanotusti väärässä on se erityisen kiusallista, vaikkei se mielestäni sitä olisi kenenkään muun kohdalla (tietenkään).

Ja samalla kun mieleni on hajoamassa palasiksi, on kehoni jo hyvän tovin tehnyt sitä. "Nää sairaudet on nyt kovassa kasvussa erityisesti täällä pohjoisessa. Asiassa ei ole mitään hävettävää." Samalla tää on mussa aina, en pääse siitä eroon vaikka mitä tekisin. Aluksi olin olevinani ok asian kanssa, mutta kuukausi kuukaudelta tää(kin) syö mua yhä enemmän. Kunpa edes johonkin asiaan tulisi selvyyttä.

"Ei sun tarvi pyytää anteeks sitä et sun elämä ei oo pallomeressä uimista."
"Jos sinulla on mielessäsi jokin muu nimi jota haluaisit meillä asioidessasi käyttää, niin kuulisin sen mielelläni."
"Oonhan jo sanonut, että sä saat olla just sitä mitä sä olet. Oot yhä sinä, edelleen rakas ja mulle tärkeä. Mikset oo aiemmin puhunut tästä?"

Koska en osaa. Ja tämänkin julkaiseminen ahdistaa. Toisaalta olen semianonyymi täällä, vaikka monet läheiset tästä blogista tietääkin. Pakko on vaan jonnekin tätä purkaa, enkä jaksa uutta turhaa blogia perustaa tämän vuoksi.

Pahoittelen epätyypillistä postausta. Palaan ruotuun taas seuraavassa tekstissä.

Ehkä.

208.

Eikö tää olo vois jo mennä ohi?


Haaveilen omasta
telkkarista
sängystä
kirjahyllystä
lipastosta

Ajasta

Kissat mulla on jo
ja sohva

Tiskikonetta unohtamatta




Mitä mä teen
Mitä mä teen
Mitä mä teen

Ei tällaista saa ajatella



En mér líður ekki vel.

207.

Tuijotat ilmeettömänä eteesi
Olet hiljaa

Kihiset
Raivoat
Olet vihainen



Älä näytä sitä,
äläkä muutakaan.

Älä näytä tunteitasi
Niele kaikki
Kerää ne talteen



Ja odota räjähdystä

196.

Me puhutaan.
Mä puhun.

Katsot kännykkää,
oot hiljaa.

Taas puhutaan.



Tottakai on helpompaa
asua yksin. Tietenkin on
helpompaa ajatella vain itseä.

Totta vitussa monikin
asia olisi helpompi
silloin.


Mutta ei kaikki.

Joten eikö
eikö nyt kuitenkin
eikö vielä yritettäisi

Eikä alettaisi etsiä
niitä omia yksiöitä
ihan vielä

163.

Kauris kysyi
tunnenko vielä olevani
masentunut.

Vastasin kieltävästi, mutta
näin alle viikkoa myöhemmin
en ole enää täysin varma.

Vakaa en ainakaan ole,
mutten ajatellut olevani
enää masentunut - -

Jostain silti kumpuaa
tämä silmitön viha.

Ärsyyntyminen, vitutus,
silmitön raivo - ja vieläpä
ilman syytä. Ja väsymys.

Tämä vihaisuus väsyttää,
se on aiemminkin huomattu,
mutten saa tunteitani kuriin.

- - -

Tunteideni (vai sittenkin tunteitteni?)
sekavuus on äärimmäisen turhauttavaa.

Koen olevani niin kovin yksin,
mutten toisaalta apuakaan kaipaa.

Eihän tässä mitään ongelmaa ole.

91.

Viikonloppu tulee olemaan
yhtä haastetta;

Tulen tapaamaan
Yksinäisyyden,
Ikävän,
kenties Pelonkin.

Silti näin on hyvä.

Veneessä on tuttu tuoksu,
meri tuntuu luontevalta.

Elämä on nyt.