Kuin huomaamatta
on masennus jälleen
saanut minusta
kuristusotteen.
En ymmärrä tätä lainkaan,
mutta olen taas niin huono,
laiska, saamaton ja epätäydellinen.
En tiedä olenko kenties
itse aiheuttanut tämän -
vaadin itseltäni parasta,
eikä sekään koskaan riitä.
Mutta eipä ainakaan kommentit kuten
"Mitä varten sinä opiskelet pääainettasi?
Eihän sitä tarvitse mihinkään!"
helpota oloani.
Tahtoisin vaan olla sekaisin,
vailla vastuuta ja velvollisuuksia.
Sekaisin tosin taidan olla jo valmiiksi.
En aina muista mikä on unta ja mikä totta.
