214.

Tästä tekstistä tulee pitkä, varautukaa.

Mä tiedän, että mun yksinäisyyden tunne johtuu vain ja ainoastaan siitä, että suljen kaikki ulkopuolelle. Mutta en saa suutani auki. Tuntuu että oksennan, tai jopa räjähdän, jos puhun asiasta. Samalla tiedostan, että asiasta tulisi puhua, sillä näin minusta tulee vain toimintakyvyttömämpi. Kenties tiistaina keskustelen terapiassa tästä. Sekin vaatisi paljon.

Toinen kysymys onkin sitten perhe ja ystävät. Tiedän, tai ainakin haluan kuvitella, että kaikki olisivat tukenani no matter what. En silti uskalla luottaa siihen. Vaikka aina ne lähettääkin sydämiä ja tsemppejä.

Entä yliopistolla sitten?

Entä mitä jos olenkin aivan hakoteillä - jos en tunnistakaan tunteitani ja olotilojani oikein? Entä jos ne ulkopuoliset ovatkin oikeassa? En osaa pukea tätä tunnetta sanoiksi. Pelkään paljastavani liikaa. Ja jos olenkin niin sanotusti väärässä on se erityisen kiusallista, vaikkei se mielestäni sitä olisi kenenkään muun kohdalla (tietenkään).

Ja samalla kun mieleni on hajoamassa palasiksi, on kehoni jo hyvän tovin tehnyt sitä. "Nää sairaudet on nyt kovassa kasvussa erityisesti täällä pohjoisessa. Asiassa ei ole mitään hävettävää." Samalla tää on mussa aina, en pääse siitä eroon vaikka mitä tekisin. Aluksi olin olevinani ok asian kanssa, mutta kuukausi kuukaudelta tää(kin) syö mua yhä enemmän. Kunpa edes johonkin asiaan tulisi selvyyttä.

"Ei sun tarvi pyytää anteeks sitä et sun elämä ei oo pallomeressä uimista."
"Jos sinulla on mielessäsi jokin muu nimi jota haluaisit meillä asioidessasi käyttää, niin kuulisin sen mielelläni."
"Oonhan jo sanonut, että sä saat olla just sitä mitä sä olet. Oot yhä sinä, edelleen rakas ja mulle tärkeä. Mikset oo aiemmin puhunut tästä?"

Koska en osaa. Ja tämänkin julkaiseminen ahdistaa. Toisaalta olen semianonyymi täällä, vaikka monet läheiset tästä blogista tietääkin. Pakko on vaan jonnekin tätä purkaa, enkä jaksa uutta turhaa blogia perustaa tämän vuoksi.

Pahoittelen epätyypillistä postausta. Palaan ruotuun taas seuraavassa tekstissä.

Ehkä.

210.

Elämä on välillä vähän rankkaa.

En mä stoppia kuitenkaan painaisi,
mutta missä on pause?

Mua väsyttää, ei väsytä, väsyttää,
uuvuttaa, ei väsytä, uuvuttaa, väsyttää.

Kissalta revitään puolet hampaista pois.
Mutta se sentään paranee. Minä en.

Miksi? Miksimiksimiksimiksi???

Etkä Sinäkään saatana auta yhtään,
valitat vaan kaikesta, muttet tee
asioille yhtään mitään.

En voi sun puolestasi parantua.

Ehkä sun kannattaisi sit vaan muuttaa pois

209.

Kissat tuijottaa hämmentyneinä
huoneen vastakkaisesta nurkasta

Sinä pelaat toisessa huoneessa

Minä itken
Ja paiskon tyynyjä
Itken vähän lisää
Ja tärisen

En tiedä tärisenkö
raivosta vai ahdistuksesta,
kylmyydestä vaiko mistä

Mutta onko sillä edes väliä?

Kun kuulemma pitäisi vaan
ottaa itseään niskasta kii,
alkaa tekemään asioita
niin ne tulisi joskus tehtyäkin

Mutta kun ei se saatana oo niin helppoa!!!



Tai ehkä oonkin vaan poikkeuksellisen
heikko, typerä ja viallinen yksilö


Kukaties.

194.

Priorisoi opinnot
Pysyttele (vain) kotona
Heivaa helvettiin työt


Ole vähemmän tyhmä
Ole enemmän alistuva
Ole tossun alla


Et saa tehdä töitä
Et osaa ajatella järkevästi
Oikeastaan olet vitun tyhmä


Minä päätän kaiken


Alistu
Tottele
Ole hiljaa



(Ahdistun,
vihastun,
olen hiljaa.
En tottele.)

95.

Kipu tuntuu kaikkialla.

Sen ainoan kerran, kun
pistän vastaan minua vähäteltäessä,
ääneni värähtää.

Halveksiva tuhahdus,
ja "No ei toi kyllä oo itkun aihe."

Tätä menoa taidan
katkeroitua.

Ahdistuskaan ei ota lievittyäkseen.

Miksi juuri Sinä?

Et ole yhtään sen parempi
kuin muutkaan,
enkä minä huonompi.

Kai.