120.

Olen turta,

oksettaa,

tunto katoaa.

Silmien eteen avautuu
vain tyhjyys.

Sumua.

Satunnaisesti tulee hetkiä, jolloin
toivon, ettei minua enää olisi.

Tämä on yksi niistä.

119.

Kaipa sitä on kasvettu aikuisiksi,
kun tee on vaihtunut kahviksi,

ja tuntemattomat miehet tulevat
puhumaan ja koskemaan;
kadulla, bussissa, metrossa
tai missä vaan.

Mitä tein aiemmin oikein
ollakseni läpinäkyvä?

-- Sellainen, jota ei katsottu,
eikä haluttu.

Tai siis... Mutta ymmärrättehän?

Itse en ole varma.

Muusta ainakaan, kuin että
kodin seinät eivät koskaan ole tuntuneet
vankemmilta.

Nyt, kun ainoastaan meillä on avaimet.

118.

Olen vihainen, pettynyt,
petetty ja pelokas.

Olen kai optimisti kaikesta
huolimatta,
mutta masentaa aivan
vietävästi.

Tänään tulisi olla iloinen
ja helpottunut, sillä
kissan kuntoutuminen
on alkanut.

Mutta mitä jos tulehdus leviää?

Ja miksi lääkärit eivät osaa asiaansa?

En ole enää murhanhimoinen
- olen vain turta.

Ja paljon paljon köyhempi.

117.

Kuinka yhtäkkisesti
ahdistus voikaan iskeä..

Se lamauttaa
ja kylmettää.

En kykene liikkumaan,
ja ajatuksetkin ovat vain
harmaata taustahälyä.

Missä minä olen?

Olen voimaton.

Kaikesta hyvästä palautteesta
huolimatta tuntuu, etten
millään kelpaa.

Sinä et halua minun tekemää ruokaa.
Isä ei tulekaan isänpäiväkahville.
Puheluihini ei vastatakaan --

Vajoan.