185.

Kevät herää
minussakin pikkuhiljaa.

Sain kakkosen yhdestä kurssista
ja olen tietyllä tapaa jopa tyytyväinen.

Vaikken ihan.

Ensi torstaina on Untuvan
syntymäpäivä, mennään Lucyn kanssa
sinne ja rentoudutaan. Tehdään ruokaa.
Värjäillään hiuksia. You know, the usual.

Mutta sillä päivällä on
minulle suuri merkitys:
ei enää luentoja - enää yksi
essee, (joka on mahdoton).

Vapaus,
melkein.

En jaksaisi enää, vaikka
suurin osa on yhä tekemättä.

On analyysia, tenttiä,
esseetä.. Kurssi-ilmoittautumiset.

Enkä tiedä
niistä mitään.

Stressaa.

En osaa ottaa otetta elämästä.

173.

Lounastreffit kaverin kanssa perjantaina
sai mut heräämään jonkinlaisesta horroksesta.

(Että sen pitikin tapahtua yhdeltä yöllä..)

- - Nyt mä saan tän tehtyä,
perkele! Sitten loma.

Perjantaina myös myöhäiset pikkujoulut
työporukan kanssa. Toisena päivänä
viiniä ja pelejä muussa seurassa.

Kyllä. Tämän mä olen nyt ansainnut.

Tai kohta. Ensin
tentti loppuun.

Mun täytyy ryhdistäytyä.
Mun täytyy luottaa itseeni.
Mun täytyy saada tää tehtyä.

Mun täytyy saada lomailla.

172.

Kurssin päättymisestä
on nyt 22 päivää.

Tentti tekemättä.

En saa aikaiseksi, kun vaan
ahdistaa. Haukon henkeäni,
päässä pyörii, itkettää ja

haluaisin Sinut jo kotiin,
käpertyä kainaloosi, vähän itkeä.

Nukahtaa, herätä huomenna,
en mennä töihin. Kellua ajassa.

Mutta ei. Ei, ei, ei.

Tämä oli tarkoitus palauttaa
eilen. Viime vuonna.

Nyt on uusi vuosi ja
hyvin taas alkaa.

"Mä toivon, että ensi vuosi
olisi sulle parempi"
"Ja mä toivon, että sä rakastat
mua myös ensi vuonna"
"Sitä ei tarvitse toivoa"

.

Miksi olen tällainen?

168.

Mä haluan jotain muutosta mun elämään.



Kurssikaveri kertoi metsästäneensä minulle
vegaanisia suklaarusinoita joululahjaksi - unessaan.



"Sä oot niin laiha. Mä melkeen halaan vaan
iteäni kun sä oot niin pieni."



Mua ei enää stressaa koulujutut. Olo on enemmänkin
tunnoton, turtunut. Mua ei enää kiinnosta miten tentit menee,
kunhan ne vaan menee. Pois, niin ettei tarvitsisi uusia.



Klinikalla kyseltiin onko ollut psykoottisia/
dissosiatiivisia oireita. Sanoin ettei.



(Koska kukaan ei ole vielä kysynyt että mitä hittoa mä selitän.
En mä aina muista onko joku tapahtunut unessa vai oikeasti,
mutta niin kauan kun mä oon hiljaa niin kukaan ei tiedä.
Ei musta tarvitse olla huolissaan, ei. Ainakaan vielä.)



Parin kuukauden intensiivijakson jälkeen
asiakkuuteni lopetetaan.



Parin viikon päästä joululoma viimein alkaa.



Enää 41 päivää. Tai 40, riippuen miten laskee.

149.

Se on se tunne,

kun ahdistaa niin paljon,
ettei voi kuin enää nauraa,
kun ei oikeastaan tunnu
yhtikäs miltään.

Se on se hetki,

kun on luovuttanut
ennen kuin itse koetus
on edes ollut käsillä.

Se on se maku,

kun mehu maistuu enää
sitruunalta, koska vahingossa
lorautin siihen sitä liikaa.

Elämä on hapanta.

Eikä voi kuin nauraa,
kun töissä puhutaan
silmät innosta kiiluen
jättiroboteista, ja siitä,
että onhan kaikilla hyvä.

- - -

Taisin karata kesälaitumelle
liian aikaisin. Huomisesta ei
tule mitään, mutta minä en
jaksa enää välittää. Hah.

144.

Koulutehtävät aiheuttaa
ahdistusta. Ja vähän muukin.

Käperryn itkien keittiön nurkkaan,
ja kysyt ihmetellen: "Mikä on?"

Eikä tätä saa ymmärtää väärin;
en vaihtaisi mitään pois.

Välillä vaan tuntuu, ettei voimat
enää riitä - että minä en enää riitä.

Olen huono, arvoton
Kaikki tuntuu niin hankalalta.

Kohta se on ohi, kohta se on ohi...

121.

Isän työkaveri sai kenkää,
toivottavasti isä ei.

Äidillä epäiltiin nivelrikkoa,
mutta onneksi vain kissalla on se.

Äidin koira linkuttaa,
välillä taas ei. Mikä lie silläkin.

Sinun keho on sekaisin,
samoin minun pääni.

"Se valittaa aika paljon",
sanoo henkilö, jolla ei itsellään
ole koskaan mitään hyvää sanottavaa.

Ja eikö ole oikeutta?

Päähän tässä hajoaa, kun
päivä toisensa jälkeen
on yhtä kamppailua.

Koko syksy yhtä vastoinkäymistä.

Josko vielä sen kymmenen
päivää jaksaisi pakertaa ja panostaa --

Sitten, jos jaksan, voin juhlia
syntymäpäivääni, joka sekin tulee
vietettyä tenttisalissa panikoiden.

Vitun mahtavaa. Tarvitsen aikalisän.

115.

Jännitys kasvaa
ja sen mukana ahdistus.

En pysty pysymään paikoillani.

Hypin, kävelen, käyn suihkussa,
menen parvekkeelle istumaan,
mutta hetken päästä kävelen
jälleen ympäri asuntoa.

Leikkaan kissojen kynnet.

Kävelen vähän lisää.

Syömisestä ei tule mitään
- muuten varmaan oksentaisin.

Olisihan se kai ollut ihan
hyvä, sillä minua pyörryttää,
heikottaa ja tärisyttää.

Epätoivoisesti yritän vielä kerrata,
mutta ei siitä mitään tule.

Keskittymiskyky nollassa.

Apua.