110.

Ajatukset pyörivät
isojen kysymysten
ja päätösten äärellä.

Mitä jos minä mahdollistaisinkin
vakaamman, meidän yhteisen
tulevaisuuden -- ?

Mutta miten ja milloin
- vai odotanko vaan?

Apua..

109.

Silmissä hyppivät klusiilit
ja frikatiivit, enkä tunne
saavani otetta mistään.

Ahdistaa.

Elämä tuntuu vyöryvän
painavana massana.

Olen puristuksissa.

En pysty vaikuttamaan
minkään kulkuun.

Saan kehuja sitoutumiskyvystä
terapiaan - mutta entä hoitajat sitten!

Onko se oikeasti okei,
että mulla vaihtuu puolentoista
vuoden sisään terapeutti
jo kolmatta kertaa?

Olen kyllästynyt.

Ehkä minäkin vaan
lopetan ja luovutan.

Ehkä tosiaan.

108.

Tämä ilta oli aivan ihmeellinen --

Aivan kuin olisin tutustunut todella
läheiseen ja mahdottoman tärkeään
henkilöön aivan alusta.

Koin sen jännityksen,
kiusallisuuden ja hermostuneisuuden,
mutta samalla tutun pirskahtelevan
iloisen, onnellisen, hyväksytyn olon.

Keskustelimme kirjallisuudesta,
analysoimme ympäröivää universumia,
kuuntelimme musiikkia ja nautimme.

Kutsun häntä Untuvaksi.

Sillä hän on pieni ja kevyt,
mutta mahdottoman pehmeä
ja miellyttävä olemukseltaan.

Tärkeä.

Elämä alkaa aina uudestaan.

107.

Yksinäisyys repii ja raastaa
minut hajalle, atomi toisen jälkeen.

Ahdistus koskettelee minua
ympäri kehoa vieden
viimeisetkin tunnon rippeet.

Olen pelkästä mustuudesta
koostuva möykky, enkä ansaitse
saada kuin lisää mustuutta.

Olen turha.

Varjot valuvat seiniltä lattialle,
liikehtivät levottomasti
kuin vesi.

Ja minä olen aitiopaikalla.