141.

Päässä jyskyttää eilisen
epätodellinen olo.

Tuntui kuin olisin samanaikaisesti
uponnut ja lähtenyt leijumaan,
ollut raskas mutta äärimmäisen kevyt,
ollut sekä tunnoton että kaiken tunteva.

Aivan kuin olisin
aikamatkannut --

Elin muistojani uudestaan,
tällä kertaa uusin valinnoin.

En suostunutkaan tuntemattoman
halattavaksi, vaan ryskytin kiinni
mennyttä sairaalan ovea ja huusin.

Ahdisti, sydän löi epätahtia,
ja hämmensi niin kovasti.

Yhtäkkiä olikin lakkiaispäivä,
vaikka juuri hetkeä aiemmin olin
vielä yläasteella. Musiikki soi
korvissani niin kovaa, että näkökin
alkoi sumentua.

Kaikki ympärilläni pyöri, ajatukset
kulkivat liian nopeaa, oksetti.

Sitten kissa. Oma sänky. Sinä.

Todellisuus.

Mitä tapahtui?

49.

Huomaan sortuneeni,
jälleen kerran.

Niin käy nykyään liian usein,
hävettää ihan.

Se vain taitaa olla tärkeää
hyvinvoinnilleni juuri nyt..

Maanantaina taas osastolle.

47.

Päivystyksen kautta osastolle. Taas.

"Kyllä sulla kuulostais olevan vakavia
masennusoireita. Ehkä jopa hieman
psykoottisia."

Niin. Mitäpä tuohon sanoisin..

Olanzapinia, melatoniinia ja Opamoxia.
Josko vaikka kohta rauhoittuisin.

Ikävöin Sinua jo nyt.

23.

En uskalla, en, en, en, en,
EN.

Jos puhun, suljetaan minut
taas pois Sinun luotasi.

Ahdistaa.