213.

Miten voi olla niin vaikeaa kirjoittaa
yksi kolmekirjaiminen sana?

Tai tarkemmin sanottuna nimi.

Ahdistaa, mutta tein sen. Otan
askeleita suuntaan, joka
toivottavasti on minulle oikea.

En tiedä
En tiedä
En tiedä

Ahdistaa.

Mutta tein sen.

184.

Minusta ei kuulemma näe,
että itseluottamukseni on
hajalla. Ne sanovat, että
vaikutan itsevarmalta ja
kovin määrätietoiselta.

Todellisuus on toinen.

Oikeasti istun yksin, hiljaa,
ajatuksiini uppoutuneena.
Jätän sanomatta asiat, jotka
olisivat ne tärkeimmät minun
eloonjäämiseni kannalta.

En elä kuten opetan - -

Kommunikaatio on avainsana
elämään. Mutta mitä jos siihen
ei pysty? On liian käppyrällä;
ahdistunut, lytyssä, eksyksissä.

Tieto ei näy käytännön tasolla.

Tunteet vie mua.

Suurimmilta osin koostun
varovaisuudesta, miellyttämisen
halusta, täydellisyyteen pyrkimisestä
ja epävarmuudesta. Ahdistuksesta,
masennuksesta sekä - -

(luoja kun ahdistaa, ettei tämäkään teksti ole symmetrinen)

Mutta mä myös haaveilen -
kun vaan tietäisi mistä.

Ja kenen kanssa.

178.

Mä en tiedä mitä ajatella.

Mielialat vaihtelee
Mielipiteet vaihtelee
Mieliteot vaihtelee

- - -

En jaksaisi oikein mitään,
huolettaa liikaa. Ja väsyttää.

Tänään pitäisi selvitä mikä
kissaa vaivaa, sekä mun isää

- Sinun vaivasi selviää vasta
myöhemmin. Täytyy odottaa.

- - -

Voisiko kaikki
vaan olla terveitä?

Mukaan lukien
mun pää.

- - -

Kaksi viikkoa Norjaan.

174.

Taas sitä oppii uutta
niin kulttuurista, kielistä
kuin itsestäänkin.

Saatan päästä opintomatkalle.

Ja olen saattanut oppia
taas itsestäni jotain (mutten
silti kuitenkaan tohdi ottaa
pohdintojani esiin missään).

- - -

Ensimmäinen tunti vieraassa kielessä
ja ymmärsin suurimman osan puhutusta.

Siis, osaanko minä jotakin?

Hämmennys on suuri. Ilo myös.

- - -

Tavallaan. Mutta toisaalta.
En mä kuitenkaan. Tai jos
sitten kuitenkin ... Mutta ei.

En mä tiedä.

Kaikki heittelee. Keikun taas jollain rajalla,
enkä tiedä onko sen takana viisaus vai kadotus.

- - -

Tulenko koskaan olemaan ehjä?

169.

Sitä voisi vaan luovuttaa.

Raajat on tunnottomat,
enkä pysty kääntämään päätä.

Tärisyttää, heikottaa, oksettaa,
enkä kykene keskittymään.

Jos jo nyt on tällainen olo,
niin entä huomenna sitten?

Voisin lentää tuulen mukana;

olla riepoteltavana ja vaan revetä,
hajota kappaleiksi.

Mä en ala.

149.

Se on se tunne,

kun ahdistaa niin paljon,
ettei voi kuin enää nauraa,
kun ei oikeastaan tunnu
yhtikäs miltään.

Se on se hetki,

kun on luovuttanut
ennen kuin itse koetus
on edes ollut käsillä.

Se on se maku,

kun mehu maistuu enää
sitruunalta, koska vahingossa
lorautin siihen sitä liikaa.

Elämä on hapanta.

Eikä voi kuin nauraa,
kun töissä puhutaan
silmät innosta kiiluen
jättiroboteista, ja siitä,
että onhan kaikilla hyvä.

- - -

Taisin karata kesälaitumelle
liian aikaisin. Huomisesta ei
tule mitään, mutta minä en
jaksa enää välittää. Hah.

115.

Jännitys kasvaa
ja sen mukana ahdistus.

En pysty pysymään paikoillani.

Hypin, kävelen, käyn suihkussa,
menen parvekkeelle istumaan,
mutta hetken päästä kävelen
jälleen ympäri asuntoa.

Leikkaan kissojen kynnet.

Kävelen vähän lisää.

Syömisestä ei tule mitään
- muuten varmaan oksentaisin.

Olisihan se kai ollut ihan
hyvä, sillä minua pyörryttää,
heikottaa ja tärisyttää.

Epätoivoisesti yritän vielä kerrata,
mutta ei siitä mitään tule.

Keskittymiskyky nollassa.

Apua.