11.

Enää kaksi yötä.
Mahdottoman pitkää
ja odotuksentäyteistä yötä.
Sitten Meille tulee kissa.
 
Pieni kissa, jonka nimi on Piki.

10.

Viikonloppu oli, tuli ja meni.
Oli ihmisiä, lapsia, koiria. Alkoholia.

Myöskin huutoa, sotkua, riitelyä, uhkauksia.
Pelkoa väkivallasta.

Itku, tärinä, hengenahdistus. Sinun kätesi
suojelivat. Käskit niitä painumaan helvettiin.

Kiitos.

Lopputulos: En enää ikinä lähde. Minnekään.

9.

Huimaus. Hurina. Kylmyys.

Ehkä vaaleanpunaharmaat punaraidalliset eivät sovikaan?

Väsymys. Huimaus.

Ehkä en vain ole nukkunut tarpeeksi?

Mutta kaikki on niin keskeneräistä.


Tulisitpa pian.

8.

Siitä on nyt yksi vuosi, yksi kuukausi ja yksi päivä
kun minuun kajottin tavalla, jolla ei saisi kehenkään.

Luulin päässeni yli, edes jokseenkin.
Todellisuudessa puhuminen ei auttanut tällä kertaa yhtään.

En osannut koettelemuksen aikanakaan ajatella kuin
"Tulisi nyt Laudatur" ja "Kunpa se ei löisi."

Edes isoa kirjainta se ei ansaitse,
se joka elämäni hyvin suurelta osin pilasi.

Nyt joudun kokoamaan itseni uudestaan. Niin,
vaikka siitä onkin aikaa. Ja tiistaina haavat revitään auki uudestaan.

Öisin havahdun kuvitelmiin siitä kuinka se, tämä, tuo tai kuka vaan lyö.

7.

Aikaisempi murheeni taisi olla turhaa. Ehkä.
Sen saan vasta tietää marraskuussa.

Siihen asti yritän olla panikoimatta.

Nukkua. Tehdä töitä. Laittaa ruokaa. Siivota. Levätä.
Järjestellä. Olla sosiaalinen. Nauttia. Hoitaa asioita...

Olla kaikin puolin Kunnollinen.

Siihen asti koitan arvailla,
onko tunnelin päässä oleva valo
räjähdys,
vai pilkahdus toivoa.

?