96.

Niin hassua,
että aurinko paistaa
vielä työpäivän päätyttyä.

Meri liplattelee
kauniina laineina,
ja metronkin täyttää
iloinen puheensorina.

Sitten on minä;

Minä nuhjuisessa talvitakissani.
Minä masentuneempana kuin aikoihin.
Väsynyt minä, katse auringosta poispäin.

Mieli tekisi lähteä seikkailulle:
hypätä bussiin ja huristella kaupungin
toiselle laidalle - tai vaan kävellä
tuttuakin tutummalle aallonmurtajalle
pohtimaan elämänvirtaa.

Missä on ne ihmiset, jotka ravistelevat
minut irti rutiineistani ja peloistani
silloin kun heitä tarvitsisin?

En enää osaa olla spontaani.

95.

Kipu tuntuu kaikkialla.

Sen ainoan kerran, kun
pistän vastaan minua vähäteltäessä,
ääneni värähtää.

Halveksiva tuhahdus,
ja "No ei toi kyllä oo itkun aihe."

Tätä menoa taidan
katkeroitua.

Ahdistuskaan ei ota lievittyäkseen.

Miksi juuri Sinä?

Et ole yhtään sen parempi
kuin muutkaan,
enkä minä huonompi.

Kai.

94.

Asiat realisoituvat,
ja sen myötä
ahdistuskin
kasvaa.

Pitäisi lukea, päntätä,
opiskella ja vielä vähän lisää.

Kuuntelen väkivaltaista musiikkia,
vääntelehdin levottomasti tuolilla,
luen vinkkejä ja ohjeita tilanteeseen.

En halua...uskalla,
vielä. Antakaa lisää aikaa!

Tunnen olevani kamalan
yksin tämän kanssa, vaikka
tuhannet ovat samassa suossa.

Ainakin minulla on
viidesosan mahdollisuus,
eikä kahdeksantoista --

-- pää halkeaa.

93.

Basson siivittämänä eksyn
väärille, myrkyllisille
sivuille.

Tai en oikeastaan eksy
- hakeudun.

Uudet suunnitelmat alkavat
punoutua mielessäni.

Punnitsen mahdollisuuksiani
onnistua siinä sun tässä;

kokeet lähestyvät,
työt painavat päälle,
kotiakin pitäisi siivoilla.

Kuvittelin aina, että olisin vapaa
tekemään mitä vaan
muutettuani kotoa..

Että saisin täysin päättää
tekemisistäni ja menoistani.

Se on valetta.

Koskaan. Ei. Voi. Olla. Täysin. Vapaa.

Ikinä.

---

Olo on sekavampi kuin aikoihin:
en tiedä mitä tahdon, koska
kaikki haaveet huutavat
toistensa päälle.

En tiedä mikä äänistä on omani.

---

Miten voi samalla mennä niin hyvin,
mutta huonommin kuin aikoihin?

---

Sumuista.

92.

Oivalluksia:

Silmäkulmissa ei olekaan pisamia.
Naurattaa.

Minä rakastan Sinua, aivan valtavasti.
Olet lämmin.

Osasin hiljentyä, kaikki oli ikään kuin
minua varten.

En tahdo lähteä, sillä elämä
on täällä.

.

Mutta mikään ei riitä,
aina jokin on pielessä.

.

Menneisyys kummittelee satunnaisesti,
edelleen.

Haamut eivät kysy kuulumisia,
mutta kutsuja iltamiin tulee
- työpäiville, tietenkin.

.

Hyvää ja huonoa; sekavaa.