214.

Tästä tekstistä tulee pitkä, varautukaa.

Mä tiedän, että mun yksinäisyyden tunne johtuu vain ja ainoastaan siitä, että suljen kaikki ulkopuolelle. Mutta en saa suutani auki. Tuntuu että oksennan, tai jopa räjähdän, jos puhun asiasta. Samalla tiedostan, että asiasta tulisi puhua, sillä näin minusta tulee vain toimintakyvyttömämpi. Kenties tiistaina keskustelen terapiassa tästä. Sekin vaatisi paljon.

Toinen kysymys onkin sitten perhe ja ystävät. Tiedän, tai ainakin haluan kuvitella, että kaikki olisivat tukenani no matter what. En silti uskalla luottaa siihen. Vaikka aina ne lähettääkin sydämiä ja tsemppejä.

Entä yliopistolla sitten?

Entä mitä jos olenkin aivan hakoteillä - jos en tunnistakaan tunteitani ja olotilojani oikein? Entä jos ne ulkopuoliset ovatkin oikeassa? En osaa pukea tätä tunnetta sanoiksi. Pelkään paljastavani liikaa. Ja jos olenkin niin sanotusti väärässä on se erityisen kiusallista, vaikkei se mielestäni sitä olisi kenenkään muun kohdalla (tietenkään).

Ja samalla kun mieleni on hajoamassa palasiksi, on kehoni jo hyvän tovin tehnyt sitä. "Nää sairaudet on nyt kovassa kasvussa erityisesti täällä pohjoisessa. Asiassa ei ole mitään hävettävää." Samalla tää on mussa aina, en pääse siitä eroon vaikka mitä tekisin. Aluksi olin olevinani ok asian kanssa, mutta kuukausi kuukaudelta tää(kin) syö mua yhä enemmän. Kunpa edes johonkin asiaan tulisi selvyyttä.

"Ei sun tarvi pyytää anteeks sitä et sun elämä ei oo pallomeressä uimista."
"Jos sinulla on mielessäsi jokin muu nimi jota haluaisit meillä asioidessasi käyttää, niin kuulisin sen mielelläni."
"Oonhan jo sanonut, että sä saat olla just sitä mitä sä olet. Oot yhä sinä, edelleen rakas ja mulle tärkeä. Mikset oo aiemmin puhunut tästä?"

Koska en osaa. Ja tämänkin julkaiseminen ahdistaa. Toisaalta olen semianonyymi täällä, vaikka monet läheiset tästä blogista tietääkin. Pakko on vaan jonnekin tätä purkaa, enkä jaksa uutta turhaa blogia perustaa tämän vuoksi.

Pahoittelen epätyypillistä postausta. Palaan ruotuun taas seuraavassa tekstissä.

Ehkä.

213.

Miten voi olla niin vaikeaa kirjoittaa
yksi kolmekirjaiminen sana?

Tai tarkemmin sanottuna nimi.

Ahdistaa, mutta tein sen. Otan
askeleita suuntaan, joka
toivottavasti on minulle oikea.

En tiedä
En tiedä
En tiedä

Ahdistaa.

Mutta tein sen.

212.

Pyrin syömään aamiaiseksi
tuorepuuroa siemenillä joka aamu
(tänään tosin ahdisti liikaa)

Pyrin käymään ulkoilemassa
edes pari kertaa viikossa
(aina en kykene, mutta yritän)

Pyrin saamaan tarpeeksi unta
(käytännössä määrä kuitenkin vaihtelee
kolmen ja yhdentoista tunnin välillä)

Hakeuduin takaisin hoidon piiriin
ja huomenna olisi taas tapaaminen

Lopetin työt

- - -

Vaikka teen asioita
oman hyvinvointini eteen,
tuntuu että olo vain pahenee.

Koti ei ole koti
Täällä ei ole hyvä
Kukaan ei voi hyvin

- - -

Entä jos oikeasti vaan muuttaisit?

Mä en voi elää paikassa,
jossa mun ei anneta nukkua
öitäni rauhassa. Enkä sellaisessa,
jossa paiskotaan ovia ja ollaan
jatkuvasti räjähdysalttiina.

Entä jos oikeasti vaan muuttaisit?

Tai minä.

211.

Yliopisto, Iso Pyörä ja
Suomen hallitus
kusee.

Viisi päivää luentojen alkuun,
mutta ei yhtäkään kurssia
jolle osallistua.

Prima. Helvetes prima alltså.

Opintojen lopettaminen
houkuttelee enemmän kuin koskaan,
vaikken vaihtaisi pääainettani
mistään hinnasta.



Tähän päälle Sinun ongelmat,
minun ongelmat, muut muutokset
opintoihin sekä tukiin liittyen
niin jo on soppa valmiina.



Eikä siinä vielä kaikki,
mutta ei siitä sen enempää - vielä.


Toivon ettette unohda minua kokonaan

210.

Elämä on välillä vähän rankkaa.

En mä stoppia kuitenkaan painaisi,
mutta missä on pause?

Mua väsyttää, ei väsytä, väsyttää,
uuvuttaa, ei väsytä, uuvuttaa, väsyttää.

Kissalta revitään puolet hampaista pois.
Mutta se sentään paranee. Minä en.

Miksi? Miksimiksimiksimiksi???

Etkä Sinäkään saatana auta yhtään,
valitat vaan kaikesta, muttet tee
asioille yhtään mitään.

En voi sun puolestasi parantua.

Ehkä sun kannattaisi sit vaan muuttaa pois