Olen täynnä haavoja.
Kirvely naurattaa ja tuo mieleen
muistoja, mutta samalla
syö minua sisältä.
En tiedä mitä tehdä, kun
ajalla, teoilla, sanoilla,
eikä muullakaan
ole merkitystä.
Haukkuja, kehuja,
vihaa, rakkautta -
olen turta, sumussa.
Saatan luovuttaa.
Valo on enää
sumuinen muisto
horisontissa.
En tunnu kelpaavan,
mutta silti kelpaan.
Tai en.
Minua vakoillaan ja
vahditaan, minulle puhutaan
ja nauretaan. En tiedä.
Kaikki on niin pelottavaa.
Ne sanat saivat minut
leikittelemään
lohenpunaisilla ajatuksilla.
Miten heikko olenkaan -
yhä edelleen.
Mutta vastustaminen
ei tule kysymykseenkään,
kun Mörkö kuiskailee
kauniita lupauksiaan.
Pakkoajatukset juoksevat
nopeammin, nopeammin,
nopeammin.
Ja kas niin suunnitelma on taas valmis.
Odottakaapa vaan,
minä vielä näytän!
Pian alkaa kahdeksas vuosi.
Olen huono.
Epäonnistunut, typerä,
laiska, h-u-o-n-o!
Jos olisin kunnollisempi,
kenties tunnollisempikin,
kelpaisin.
Mutta nyt kerään vihaa,
joudun paniikkiin ja minuun
turhaudutaan.
Tahdon yhä enemmän pahaa.
(Itselleni.)
Kirjoitin peloistani,
se jäi kesken.
Kannustit minua,
se jäi kesken.
Soittelin ihmisille,
se jäi kesken.
"Olen pettynyt sinuun."
Pelkoni toteutui: en riitä,
olen kesken.
Voisin kuolla.
