Ne sanat saivat minut
leikittelemään
lohenpunaisilla ajatuksilla.
Miten heikko olenkaan -
yhä edelleen.
Mutta vastustaminen
ei tule kysymykseenkään,
kun Mörkö kuiskailee
kauniita lupauksiaan.
Pakkoajatukset juoksevat
nopeammin, nopeammin,
nopeammin.
Ja kas niin suunnitelma on taas valmis.
Odottakaapa vaan,
minä vielä näytän!
Pian alkaa kahdeksas vuosi.
Olen huono.
Epäonnistunut, typerä,
laiska, h-u-o-n-o!
Jos olisin kunnollisempi,
kenties tunnollisempikin,
kelpaisin.
Mutta nyt kerään vihaa,
joudun paniikkiin ja minuun
turhaudutaan.
Tahdon yhä enemmän pahaa.
(Itselleni.)
Kirjoitin peloistani,
se jäi kesken.
Kannustit minua,
se jäi kesken.
Soittelin ihmisille,
se jäi kesken.
"Olen pettynyt sinuun."
Pelkoni toteutui: en riitä,
olen kesken.
Voisin kuolla.
Kaikki on
hengitystä myöten
valkoista.
Minun on yhä helpompi
hengittää, kun
maailma ympärilläni
kuolee hitaasti.
Pian olen vapaa,
ja minulla on siihen
parasta seuraa:
Sinä ja Lucy.
Mutta ihmisiin en luota.
Ärsyyntyminen luo itseään:
leviää nopeasti
myrkyttäen mielen.
Yhtäkkiä happi loppuu!
Miksi huudat?
Mikset välitä?
En odota mitään muuta niin
paljon kuin tulevaa
luontoretkeä.
Ehkä sieltä löydän happeni.
?
Kaipaan sinua, Lucy.
